Olen tehnyt kaikkea ja en ole tehnyt mitään.
Mutta lääkärin määräyksestä? Eikö se silloin ole sallittua?
En siis ole tehnyt mitään järkevää, kuten hoitanut lakiasioita tai etsinyt töitä tai maksanut laskuja tai edes siivonnut kotia. Asioita mitä pitäisi tehdä.
Tosin olen sitten nähnyt paljon ystäviä, käynyt tapahtumissa ja konserteissa, mökkeillyt, käynyt treeneissä, kampaajalla, hoidoissa, hierojalla, laittanut kirpputorille tavaraa, ollut kuvattavana kaverin portfolioon, suunnitellut toisen kaverin kanssa muutamia kuvauksia, muuttannut siskoa, hommannut tatuointiajan, katsonut nauhalta (miltä nauhalta???) koko kesän ajalta tallennuksia sarjoista ja elokuvista, syönyt hyvin ja huonosti, nukkunut hyvin ja huonosti, syönyt tai ei syönyt lääkkeitä, käynyt mielenterveyskeskuksella ja lääkärissä juttelemassa monesti, saanut sairaslomaa syyskuun loppuun psykiatrin aikaan saakka, juonut ja juhlinut enempi kuin viime vuonna yhteensä (hyvä tai ei hyvä), ollut talkoissa keräämässä rahaa joukkueelle, harkinnut neljännen kissan hommaamista, askarrellut hamahelmistä kaikkea (addiktoitunut siihen), laittanut autoa kuntoon että sen saisi myyntiin, sienestänyt, korjannut eteisen oven, nukkunut lattialla/sohvalla sillä sänky käyttökelvoton, kokenut jatkuvaa pääkipua, ollut kuumeessa...
Ja en omasta mielestäni ole tehnyt mitään. Huoh... Ei kumma että oli työuupumusta jos en osaa sairaslomallakaan rauhoittua!!!
Pään kun saisikin sairaslomalle käskemällä. Ei se raukka vaan osaa. Käy ylikierroksilla jatkuvasti. Yritä siinä sitten suunnitella elämään tarkoitus, eli keino ansaita leipänsä, kun pää ehdottelee että mene vaikka roskakuskiksi, tai lääkäriksi, tai kampaajaksi, tai puusepäksi, tai ravintolanpitäjäksi tai tai tai... Siis ei edes sellaisia mitä oikeasti haluaisin tehdä (mutta voisin tehdä)! Mutta kun pääni mukaan jotakin olisi nyt tehtävä, ei tälleen kotona saa lorvia tekemättä mitään. Vaikka lääkäri niin käskisi. Huoh...
Nyt tosin kun tietää että ainakaan Joensuussa ei ole paljoa töitä rakennusinsinöörille, voi olla että tulee lähtö muualle. Mies kun päässee melko helppoon sisäisellä siirrolla muihinkin kaupunkeihin.
Saas nähdä...
Nyt tosin on syksylle vielä paljon tekemistä Joensuussa, joten toivottavasti lähtö ei tule ihan hetkessä! (asunnon myynti pitänee huolen siitä, ainakin minun kohdallani)
Ps. Toivon että malttaisin avata koneen hieman useammin kuin kerran kuussa. Paljon olisi tännekin jaettavaa ja kerrottavaa ja näytettävää!
Pps. Olen tällä hetkellä ihan kunnossa ja melko onnellinen. Hengähdystauko tekee ihan hyvää!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste thinking too much. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste thinking too much. Näytä kaikki tekstit
10.5.2013
Not sure...
Olen vähän sekavin tuntein mennyt täällä.
Sekavin tuntein oikeastaan kaikkea kohtaan. Ja toisaalta taas ajatukset selkenee. Ja pää alkaa rauhoittua. Ja ilman lääkkeitä. Ja toisaalta sain lääkäriltä käskyn kokeilla uudestaan litiumia ja sen ohella vielä dopamiinia, unta rauhoittamaan.
Enemmän ja enemmän myös lääkäri alkaa vakuuttua että puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mistä minä ja mun hoitaja ollaan jo puhuttu pitkään. Mutta kun mielen kanssa ei voi tehdä nopeita päätöksiä. Tätä tutkitaan varmaan pitkään vielä.
Lääkärin mielestä voi olla kyse myös mun persoonallisuudesta ja luonteesta kiinni. Taiteilijaluonne hän sanoi. Ja että olen erikoinen. Ainakin siinä mielessä minkä kuvan annan ulospäin itsestäni. Nuori rakennusinsinöörinainen niittilaukku olalla. Nauroin ääneen.
Niinhän minä tähän asti olen aina itselleni sanonut. Minä vaan olen tälläinen, ei tälle voi mitään. Mutta kun nuo huiput ja kuopat alkaa vaikuttaa. Masennuksen osaan jo tunnistaa ja jopa hyväksyäkin sen, ja annan sen mennä ohi. Tiedän että nyt on paha olla, mutta ehkäpä jo ensi viikolla paremmin. Annan sen pahan olon vaan soljua ja maltan jopa käydä töissä tuolloin. Tosin työnteko ei välttämättä kulje tuolloin mitä parhaiten sillä saatan jumittua vain katsomaan ruutua tekemättä mitään. Mutta olen silti elämässä kiinni edes jotenkin, enkä tipahda pois kyydistä täysin niinkuin ehkä joskus aiemmin. Katoan ehkä hetkeksi, mutta tulen taas takaisin. En ehkä heti, enkä huomenna, mutta parin viikon päästä. Ja tiedostan sen synkimmälläkin hetkellä.
Nuo maniavaiheet hankalampia. Rakastan niitä ja sitä tehokkuutta, enkä huomaa sitä edes itse välttämättä. Ja silti nyt olen onnellinen ettei juuri nyt ole esim. koiran pentua hoidettavana tai australian välivuosi muutaman kuukauden päässä, sillä minulla ei oikeasti olisi niihin voimia. Ihania asioita ja toteutettavissa vieläkin, mutta ei juuri nyt. Kaikki maailman parhaimmat ideat ja sata muuta ideaa siihen päälle yhtä aikaa päässä ja pakko toteuttaa ne juuri nyt heti kerralla.
Pari viimeistä viikkoa ovat olleet mittapuullani äärimmäisen tylsiä. Vaikka olen tehnyt vaikka mitä ja ollut vaikka missä (vappua, polttareita, pelaamista ym.), on olo ollut todella tylsä. Koska mitään uutta ei ole tapahtunut. Uusia ideoia ei ole ollut eikä tullut. Kaikki mitä aloitin huipun aikana, on jäänyt kesken enkä jaksa toteuttaa niitä loppuun, esim. vaatehuoneen siivous, kolmen eri mekon ompeleminen, ylimääräisestä romusta pääseminen, matkojen suunnittelu, Japanin kielen opiskelu yms...
Olen aina kuvitellut että tylsistyn nopeasti. Rakastan uusia asioita ja niihin tutustumista, mutta menetän mielenkiintoni nopeasti, sillä aina löytyy lisää jotain uutta ja erilaista. Mutta tämä saattaakin johtua maniasta? Tai sitten minulla ei vaan yksinkertaisesti ole mitään intohimoa mitään kohtaan? Surullista. Kokeilen mielelläni kaikkea ja kaikenlaista, ruoasta, vaatteista ja harrastuksista lähtien, mutta mikään ei ole sellainen että menettäisin elämäni pelkästään sille. Hyvä tai huono, mutta osittain olisi hienoa keskittää mielenkiinto esimerkiksi vain johonkin yhteen tai vaikkapa vaan kahteen asiaan, ja olisi sitten hiton hyvä juurikin siinä asiassa ja tietäisi siitä kaiken. Mutta kun ei. Menetän sydämeni kaikelle, mutta vain osittain (miestä ja eläimiä lukuunottamatta).
Tai sitten vaan maailmassa on niin paljon kaikkea ettei voi tietää että löytyisikö se oma juttu joskus jostain? Siksikö kokeilen kaikkea ja innostun kaikesta? Siksikö olisin valmis taas lähtemään opiskelemaan jotain uutta tai etsimään uutta työtä? Ihan vain siksi että löytäisin sen jonkun mihin purkaa kaiken innokkuuden mitä nyt jakelen liian moneen eri suuntaan?
En tiedä. Yksinkertaisesti, en tiedä.
Tiedän millainen olen ja tiedän kuka olen. Mutta en tiedä mitä haluan enkä tiedä mihin se vie.
Sitä odotellessa.
Niin todellakin, sitä odotellessa kirjoittelen epäsäännöllisesti tänne. Haluaisin kirjottaa ja purkaa oloani ja elämääni blogissa enemmänkin, mutta koneen ääressä oleminen ei houkuta enää sen jälkeen kun on jo istunut koko päivän tietokoneella töissä. Kun saisinkin harjoittaa ammattiani vielä konkreettisten viivoittimien ja paperien kanssa. Kun, kun, kun ja jos jos jos...
Lääkärini mukaan: kunpa olisi sellainen taikasauva...
Sekavin tuntein oikeastaan kaikkea kohtaan. Ja toisaalta taas ajatukset selkenee. Ja pää alkaa rauhoittua. Ja ilman lääkkeitä. Ja toisaalta sain lääkäriltä käskyn kokeilla uudestaan litiumia ja sen ohella vielä dopamiinia, unta rauhoittamaan.
Enemmän ja enemmän myös lääkäri alkaa vakuuttua että puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mistä minä ja mun hoitaja ollaan jo puhuttu pitkään. Mutta kun mielen kanssa ei voi tehdä nopeita päätöksiä. Tätä tutkitaan varmaan pitkään vielä.
Lääkärin mielestä voi olla kyse myös mun persoonallisuudesta ja luonteesta kiinni. Taiteilijaluonne hän sanoi. Ja että olen erikoinen. Ainakin siinä mielessä minkä kuvan annan ulospäin itsestäni. Nuori rakennusinsinöörinainen niittilaukku olalla. Nauroin ääneen.
Niinhän minä tähän asti olen aina itselleni sanonut. Minä vaan olen tälläinen, ei tälle voi mitään. Mutta kun nuo huiput ja kuopat alkaa vaikuttaa. Masennuksen osaan jo tunnistaa ja jopa hyväksyäkin sen, ja annan sen mennä ohi. Tiedän että nyt on paha olla, mutta ehkäpä jo ensi viikolla paremmin. Annan sen pahan olon vaan soljua ja maltan jopa käydä töissä tuolloin. Tosin työnteko ei välttämättä kulje tuolloin mitä parhaiten sillä saatan jumittua vain katsomaan ruutua tekemättä mitään. Mutta olen silti elämässä kiinni edes jotenkin, enkä tipahda pois kyydistä täysin niinkuin ehkä joskus aiemmin. Katoan ehkä hetkeksi, mutta tulen taas takaisin. En ehkä heti, enkä huomenna, mutta parin viikon päästä. Ja tiedostan sen synkimmälläkin hetkellä.
Nuo maniavaiheet hankalampia. Rakastan niitä ja sitä tehokkuutta, enkä huomaa sitä edes itse välttämättä. Ja silti nyt olen onnellinen ettei juuri nyt ole esim. koiran pentua hoidettavana tai australian välivuosi muutaman kuukauden päässä, sillä minulla ei oikeasti olisi niihin voimia. Ihania asioita ja toteutettavissa vieläkin, mutta ei juuri nyt. Kaikki maailman parhaimmat ideat ja sata muuta ideaa siihen päälle yhtä aikaa päässä ja pakko toteuttaa ne juuri nyt heti kerralla.
Pari viimeistä viikkoa ovat olleet mittapuullani äärimmäisen tylsiä. Vaikka olen tehnyt vaikka mitä ja ollut vaikka missä (vappua, polttareita, pelaamista ym.), on olo ollut todella tylsä. Koska mitään uutta ei ole tapahtunut. Uusia ideoia ei ole ollut eikä tullut. Kaikki mitä aloitin huipun aikana, on jäänyt kesken enkä jaksa toteuttaa niitä loppuun, esim. vaatehuoneen siivous, kolmen eri mekon ompeleminen, ylimääräisestä romusta pääseminen, matkojen suunnittelu, Japanin kielen opiskelu yms...
Olen aina kuvitellut että tylsistyn nopeasti. Rakastan uusia asioita ja niihin tutustumista, mutta menetän mielenkiintoni nopeasti, sillä aina löytyy lisää jotain uutta ja erilaista. Mutta tämä saattaakin johtua maniasta? Tai sitten minulla ei vaan yksinkertaisesti ole mitään intohimoa mitään kohtaan? Surullista. Kokeilen mielelläni kaikkea ja kaikenlaista, ruoasta, vaatteista ja harrastuksista lähtien, mutta mikään ei ole sellainen että menettäisin elämäni pelkästään sille. Hyvä tai huono, mutta osittain olisi hienoa keskittää mielenkiinto esimerkiksi vain johonkin yhteen tai vaikkapa vaan kahteen asiaan, ja olisi sitten hiton hyvä juurikin siinä asiassa ja tietäisi siitä kaiken. Mutta kun ei. Menetän sydämeni kaikelle, mutta vain osittain (miestä ja eläimiä lukuunottamatta).
Tai sitten vaan maailmassa on niin paljon kaikkea ettei voi tietää että löytyisikö se oma juttu joskus jostain? Siksikö kokeilen kaikkea ja innostun kaikesta? Siksikö olisin valmis taas lähtemään opiskelemaan jotain uutta tai etsimään uutta työtä? Ihan vain siksi että löytäisin sen jonkun mihin purkaa kaiken innokkuuden mitä nyt jakelen liian moneen eri suuntaan?
En tiedä. Yksinkertaisesti, en tiedä.
Tiedän millainen olen ja tiedän kuka olen. Mutta en tiedä mitä haluan enkä tiedä mihin se vie.
Sitä odotellessa.
Niin todellakin, sitä odotellessa kirjoittelen epäsäännöllisesti tänne. Haluaisin kirjottaa ja purkaa oloani ja elämääni blogissa enemmänkin, mutta koneen ääressä oleminen ei houkuta enää sen jälkeen kun on jo istunut koko päivän tietokoneella töissä. Kun saisinkin harjoittaa ammattiani vielä konkreettisten viivoittimien ja paperien kanssa. Kun, kun, kun ja jos jos jos...
Lääkärini mukaan: kunpa olisi sellainen taikasauva...
16.4.2013
Tsirp tsirp tsippadippa!
Tää ei taas pysy omassa tahdissaan!
On ollu ahdistuskohtauksia ja masennusta ja iloa ja onnistumisia ja ylienergisyyttä. Puoleentoista viikkoon ihan tarpeeksi siis. Olenkin menossa pitkästä aikaa huomenna puhumaan mielenterveyskeskukselle, josko tätä sekalaista vaihetta kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä saisi jotenkin rauhoitettua ilman lääkkeitä.
Mutta kaikenlaisia kuumeita on tällä hetkellä, koska niin paljon ideoita ja ajatuksia juoksee päässä. Pahimpina kuumeina auto, matka, talo sekä tatuointi. Ihan sellaisia pieniä vaan =D
Mutta tuosta viimeisimmästä puheen ollen. En koskaan esitellyt viimeisintä kuvaani! Hah! Jäin odottelee niitä kuvia Nurmeksen tatuointimessuilta, mutta koska niitä ei koskaan kuulunut, näytän tässä nyt muutaman mitä omalla puhelimellani tuona päivänä kalastin.
Otettiin siis joukkue-tatuoinnit!!! Voih! Meidän joukkueen logossa esiintyy tuo sydän, joten pakkohan se oli ottaa omalle iholle! Aivan huisia! Kiitos tytöt!!! Kuva on siis pieni, mutta sitäkin enemmän täynnä merkitystä! Hih!
Oltiin siis messuilla joukkueen misujen kanssa malleilemassa Undergroundin tuotteita sekä myymässä omia tuotteitamme. Hieman jännitti kun meillähän siis ei kokemusta tuollaisesta ole, eikä tietenkään ollut mitään koreografioitakaan mietittynä ennen esitystä. Mutta erittäin loistavasti meni! Ainakin positiivista palautetta saatiin että oltiin ihanan energisiä! Hih! Jee!
Kun aika käy pitkäksi myyntitiskin takana, otetaan töhöilykuvia ;)
Mutta ehdottomasti uudestaan jos vaan mahdollista!
Ja sitten takaisin siihen kuvaan.
Mullahan on paljon suunnitelmia tatuointeja varten, mutta aika ja raha taas ratkaisee. Mutta tällä hetkellä eniten häiritsee tuo jalkapöytä ja sen keskeneräinen ja todella kulunut kuva. En halua edes esitellä sitä täällä, sillä se on niin vaisu. Plöh.
Mutta kun haluaisin siihen uuden tatuoinnin! Mutta kun se tietäisi ihan liian monen viikon treenitaukoa! Mutta kun just nyt ois kiva! Mutta kun just nyt on pitkästä aikaa enempi motivaatiota tuota harrastusta kohtaan! Mutku mutku mutku...
Ehkä pitäisi sitten aloittaa se suuuuuren suuri kylkikuva ja tehdä sitä pikkuhiljaa... hmm...
On ollu ahdistuskohtauksia ja masennusta ja iloa ja onnistumisia ja ylienergisyyttä. Puoleentoista viikkoon ihan tarpeeksi siis. Olenkin menossa pitkästä aikaa huomenna puhumaan mielenterveyskeskukselle, josko tätä sekalaista vaihetta kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä saisi jotenkin rauhoitettua ilman lääkkeitä.
Mutta kaikenlaisia kuumeita on tällä hetkellä, koska niin paljon ideoita ja ajatuksia juoksee päässä. Pahimpina kuumeina auto, matka, talo sekä tatuointi. Ihan sellaisia pieniä vaan =D
Mutta tuosta viimeisimmästä puheen ollen. En koskaan esitellyt viimeisintä kuvaani! Hah! Jäin odottelee niitä kuvia Nurmeksen tatuointimessuilta, mutta koska niitä ei koskaan kuulunut, näytän tässä nyt muutaman mitä omalla puhelimellani tuona päivänä kalastin.
Otettiin siis joukkue-tatuoinnit!!! Voih! Meidän joukkueen logossa esiintyy tuo sydän, joten pakkohan se oli ottaa omalle iholle! Aivan huisia! Kiitos tytöt!!! Kuva on siis pieni, mutta sitäkin enemmän täynnä merkitystä! Hih!
Oltiin siis messuilla joukkueen misujen kanssa malleilemassa Undergroundin tuotteita sekä myymässä omia tuotteitamme. Hieman jännitti kun meillähän siis ei kokemusta tuollaisesta ole, eikä tietenkään ollut mitään koreografioitakaan mietittynä ennen esitystä. Mutta erittäin loistavasti meni! Ainakin positiivista palautetta saatiin että oltiin ihanan energisiä! Hih! Jee!
Kun aika käy pitkäksi myyntitiskin takana, otetaan töhöilykuvia ;)
Mutta ehdottomasti uudestaan jos vaan mahdollista!
Ja sitten takaisin siihen kuvaan.
Mullahan on paljon suunnitelmia tatuointeja varten, mutta aika ja raha taas ratkaisee. Mutta tällä hetkellä eniten häiritsee tuo jalkapöytä ja sen keskeneräinen ja todella kulunut kuva. En halua edes esitellä sitä täällä, sillä se on niin vaisu. Plöh.
Mutta kun haluaisin siihen uuden tatuoinnin! Mutta kun se tietäisi ihan liian monen viikon treenitaukoa! Mutta kun just nyt ois kiva! Mutta kun just nyt on pitkästä aikaa enempi motivaatiota tuota harrastusta kohtaan! Mutku mutku mutku...
Ehkä pitäisi sitten aloittaa se suuuuuren suuri kylkikuva ja tehdä sitä pikkuhiljaa... hmm...
7.10.2012
Misunderstood.
Ääää, suunnittelin jo et sunnuntaina kirjoitan sit jotai kivaa kun on uus kuva jalassa ja mukava viikonloppu takana kaikin puolin.
Niinpä niin. Paljon sitä aina osaa ennustaa etukäteen.
Eli ei mitään vakavaa sinänsä ole sattunut, mutta mieli on todella maassa.
Perjantaina oli tapaaminen mielenterveyskeskuksella, joka rauhoitti mieltä ja sain uusia näkemyksiä elämäntilanteeseeni. Mies ei ymmärtänyt näitä näkemyksiä. Tatuointiaika peruuntui. Nukuin 14h, joka turhautti ihan pirusti kun on muutakin tekemistä kuin nukkua. Lauantaina näkemyseroja treeneissä. Autosta pimahti akku kun olisi pitänyt kyyditä ihmisiä ja oli kiire tupareihin. Riitaa miehen kanssa, jota ei oikeastaan koskaan tapahdu (ainakaan niin että myös mies olisi suuttunut). Pientä kinaa myös ystävän kanssa. Sunnuntaina asuntoesittely asunnossamme josta olisi pitänyt päästä pois alta kissojen ja koiran kanssa, mutta auto ei ollut käytössä. Piti siivota krapulassa aamulla ennen esittelyä. Sunnuntaille siirretty tatuointiaikakin peruuntui. Auto sammui kiellettyyn parkkiin, joten auto saatava pois ennen maanantaita. Autossa varusteita joita joukkueemme jäsenet tarvitsisivat maanantaina, mutta ei tietoa lähteekö tuo auto enää käyntiin. Kun yritetään mennä käynnistämään autoa kaapeleilla, alkaa sataa kaatamalla vettä. Auto viimein pihassa.
Mutta lopulta nämä asiat eivät ole minua maahan polkeneet, sillä tiedän että shit happens ja ehdin esimerkiksi tatuoinnin ottaa myöhemminkin, ja autoon ostettava siis uusi akku. Vaan asia mikä minua on haitannut koko viikonlopun on se ettei minua ymmärretä. Tai kuunnella. Olenkohan päivitellyt joskus tätä samaa asiaa?
Minua ei ymmärretä. Piste. Aiheutanko sen itse? Enkö osaa tarpeeksi hyvin ilmaista itseäni? Vai enkö tee sitä lainkaan? Vai eikö minua vaan haluta ymmärtää? Tai jakseta kuunnella?
Koen tätä kaikkialla tällä hetkellä. Töissä, kotona, ystävien seurassa, siskoni seurassa, joukkueessa... vanhempiani en edes yritä sillä ne eivät ole koskaan minua ymmärtäneet vaikka kovasti niin tahtoisin. Heidän maailmankatsomuksensa on vaan niin kaukana omastani etten enää edes halua yrittää.
Mutta läheisimpäni. Minut ehkä kuullaan muttei kuunnella oikeasti. Ja jos kuunnellaan, puheitani vähätellään. Vai enkö vain osaa tarpeeksi voimakkaasti ilmaista mielipidettäni tai sanojani että joku oikeasti joskus kuulisi.
Ja koska minut vain kuullaan eikä kuunnella, minua ei ymmärretä. Tahtoisin niin kovasti että joku pääsisi pääni sisään ja näkisi/kokisi/kuulisi/ymmärtäisi mitä se käy läpi, tuntisi oikeasti minut kuka minä olen ja siksi ymmärtäisi mitä puhun ja miksi. Enkö siis vain itse päästä sinne ketään? En tiedä. En oikeasti tiedä. En ehkä osaa avata ajatuksiani oikein ja ne tulevat väärin ulos suusta?
Mies kyllä kuuntelee mielellään ja haluaisi kovasti ymmärtää, mutta ei vaan ymmärrä. Liekö miehen ja naisen eroja, miksen osaa selittää päässäni käyviä asioita hänelle niin että ymmärtäisi mitä tarkoitan. Siskoni kanssa vähän tämä sama ongelma, tosin sitä ei voi selittää miehen ja naisen eroilla.
Töissä ei todellakaan kuunnella eikä kuulla vaikka huutaisi keskellä työpöytää täyttä kurkkua. Ja se maailma on niin eri kuin missä minä oikeasti elän tai haluaisin elää, joten en enää edes yritä huutaa. Ei siellä vain ymmärretä. Ihmiset on työkoneita, ei muuta.
Joukkueeni turhauttaa tällä hetkellä todella paljon. Joukkueen kesken on niin paljon näkemyseroja asioiden hoidosta. Tietäähän sen että kun on kourallinen naisia jotka yrittää kaikki hoitaa samoja asioita, ettei siinä lopulta käy hyvin. Yritän välillä puhua järkeä, asioita pitää hoitaa kompromissien avulla sillä kenenkään yhden mielipide ei ole välttämättä se oikea, mutta tuntuu että ääneni hukkuu monen muun voimakkaamman äänen alle ja kiistoja tapahtuu. Joukkue tarvitsisi selkeästi valmentajan. Kun lähes koko joukkue yrittää olla valmentaja yhtä aikaa, ei siitä ole tiedossa kuin sotkua. Joukkueessa tosin on myös omanlaisiaan kuppikuntia, ja koska minä ainakin yritän ymmärtää niitä kaikkia, en kuulu niihin mihinkään. Välillä tuntuu että voisin ihan hyvin lähteä tuosta maailmasta, saisin ainakin vapaa-aikani takaisin.
Minulla ei ole yhtään ystävää joka tietäisi minusta kaikkea. Ystäväni ovat kaikki niin erilaisia, ja erilaisista maailmoista sekä keskenään että minun kanssa. Ystäväni jostain piiristä tietää jotain asioita ja toinen toisia, ihan vain siksi koska ne asiat sopivat näiden ystävien maailmaan ja ymmärrykseen. Ja jos yritän paljastaa itsestäni asioita jotka kuuluvatkin siihen toiseen maailmaan ja näkemykseen, ne torjutaan joko olemalla huomioimatta kokonaan, tai vähätellään ja kerrotaan päälle jokin tarina että miksi asia ei ole näin. Miksi ei voida ymmärtää etten ole samanlainen kuin he itse? Paheksutaan asioita joita ei ymmärretä, muttei halutakaan ymmärtää sillä se tarkoittaisi että minua pitäisi kuunnella.
En ymmärrä miksei minua haluta ymmärtää.
Niinpä niin. Paljon sitä aina osaa ennustaa etukäteen.
Eli ei mitään vakavaa sinänsä ole sattunut, mutta mieli on todella maassa.
Perjantaina oli tapaaminen mielenterveyskeskuksella, joka rauhoitti mieltä ja sain uusia näkemyksiä elämäntilanteeseeni. Mies ei ymmärtänyt näitä näkemyksiä. Tatuointiaika peruuntui. Nukuin 14h, joka turhautti ihan pirusti kun on muutakin tekemistä kuin nukkua. Lauantaina näkemyseroja treeneissä. Autosta pimahti akku kun olisi pitänyt kyyditä ihmisiä ja oli kiire tupareihin. Riitaa miehen kanssa, jota ei oikeastaan koskaan tapahdu (ainakaan niin että myös mies olisi suuttunut). Pientä kinaa myös ystävän kanssa. Sunnuntaina asuntoesittely asunnossamme josta olisi pitänyt päästä pois alta kissojen ja koiran kanssa, mutta auto ei ollut käytössä. Piti siivota krapulassa aamulla ennen esittelyä. Sunnuntaille siirretty tatuointiaikakin peruuntui. Auto sammui kiellettyyn parkkiin, joten auto saatava pois ennen maanantaita. Autossa varusteita joita joukkueemme jäsenet tarvitsisivat maanantaina, mutta ei tietoa lähteekö tuo auto enää käyntiin. Kun yritetään mennä käynnistämään autoa kaapeleilla, alkaa sataa kaatamalla vettä. Auto viimein pihassa.
Mutta lopulta nämä asiat eivät ole minua maahan polkeneet, sillä tiedän että shit happens ja ehdin esimerkiksi tatuoinnin ottaa myöhemminkin, ja autoon ostettava siis uusi akku. Vaan asia mikä minua on haitannut koko viikonlopun on se ettei minua ymmärretä. Tai kuunnella. Olenkohan päivitellyt joskus tätä samaa asiaa?
Minua ei ymmärretä. Piste. Aiheutanko sen itse? Enkö osaa tarpeeksi hyvin ilmaista itseäni? Vai enkö tee sitä lainkaan? Vai eikö minua vaan haluta ymmärtää? Tai jakseta kuunnella?
Koen tätä kaikkialla tällä hetkellä. Töissä, kotona, ystävien seurassa, siskoni seurassa, joukkueessa... vanhempiani en edes yritä sillä ne eivät ole koskaan minua ymmärtäneet vaikka kovasti niin tahtoisin. Heidän maailmankatsomuksensa on vaan niin kaukana omastani etten enää edes halua yrittää.
Mutta läheisimpäni. Minut ehkä kuullaan muttei kuunnella oikeasti. Ja jos kuunnellaan, puheitani vähätellään. Vai enkö vain osaa tarpeeksi voimakkaasti ilmaista mielipidettäni tai sanojani että joku oikeasti joskus kuulisi.
Ja koska minut vain kuullaan eikä kuunnella, minua ei ymmärretä. Tahtoisin niin kovasti että joku pääsisi pääni sisään ja näkisi/kokisi/kuulisi/ymmärtäisi mitä se käy läpi, tuntisi oikeasti minut kuka minä olen ja siksi ymmärtäisi mitä puhun ja miksi. Enkö siis vain itse päästä sinne ketään? En tiedä. En oikeasti tiedä. En ehkä osaa avata ajatuksiani oikein ja ne tulevat väärin ulos suusta?
Mies kyllä kuuntelee mielellään ja haluaisi kovasti ymmärtää, mutta ei vaan ymmärrä. Liekö miehen ja naisen eroja, miksen osaa selittää päässäni käyviä asioita hänelle niin että ymmärtäisi mitä tarkoitan. Siskoni kanssa vähän tämä sama ongelma, tosin sitä ei voi selittää miehen ja naisen eroilla.
Töissä ei todellakaan kuunnella eikä kuulla vaikka huutaisi keskellä työpöytää täyttä kurkkua. Ja se maailma on niin eri kuin missä minä oikeasti elän tai haluaisin elää, joten en enää edes yritä huutaa. Ei siellä vain ymmärretä. Ihmiset on työkoneita, ei muuta.
Joukkueeni turhauttaa tällä hetkellä todella paljon. Joukkueen kesken on niin paljon näkemyseroja asioiden hoidosta. Tietäähän sen että kun on kourallinen naisia jotka yrittää kaikki hoitaa samoja asioita, ettei siinä lopulta käy hyvin. Yritän välillä puhua järkeä, asioita pitää hoitaa kompromissien avulla sillä kenenkään yhden mielipide ei ole välttämättä se oikea, mutta tuntuu että ääneni hukkuu monen muun voimakkaamman äänen alle ja kiistoja tapahtuu. Joukkue tarvitsisi selkeästi valmentajan. Kun lähes koko joukkue yrittää olla valmentaja yhtä aikaa, ei siitä ole tiedossa kuin sotkua. Joukkueessa tosin on myös omanlaisiaan kuppikuntia, ja koska minä ainakin yritän ymmärtää niitä kaikkia, en kuulu niihin mihinkään. Välillä tuntuu että voisin ihan hyvin lähteä tuosta maailmasta, saisin ainakin vapaa-aikani takaisin.
Minulla ei ole yhtään ystävää joka tietäisi minusta kaikkea. Ystäväni ovat kaikki niin erilaisia, ja erilaisista maailmoista sekä keskenään että minun kanssa. Ystäväni jostain piiristä tietää jotain asioita ja toinen toisia, ihan vain siksi koska ne asiat sopivat näiden ystävien maailmaan ja ymmärrykseen. Ja jos yritän paljastaa itsestäni asioita jotka kuuluvatkin siihen toiseen maailmaan ja näkemykseen, ne torjutaan joko olemalla huomioimatta kokonaan, tai vähätellään ja kerrotaan päälle jokin tarina että miksi asia ei ole näin. Miksi ei voida ymmärtää etten ole samanlainen kuin he itse? Paheksutaan asioita joita ei ymmärretä, muttei halutakaan ymmärtää sillä se tarkoittaisi että minua pitäisi kuunnella.
En ymmärrä miksei minua haluta ymmärtää.
1.7.2012
Having second thoughts of my life
Että näitä päiviä...
Heräsin viideltä kun mies tuli kotiin töistä. Nukuin siis reilusti yli 14h. Ja olisin voinut kääntää kylkeäni jatkaa unta tämän päivän.
Mikään ei kiinnosta ja suututtaa kaikki. Tekisi mieleni huutaa ja raivota. Ja toisaalta puhua. Puhua kaikesta mikä vaivaa ja painaa mieltä. Mutta suu pysyy visusti kiinni. En halua vaivata ketään ongelmillani. Ja kesä on taukoa ettei käy puhumassa istunnoissa.
Haluan pois. Haluan että kaikki olisi toisin. Haluan pois. Kauas pois. Pois täältä, pois omasta elämästä, ettei sitä tarvitsisi miettiä.
Tämän laukaisi mahdollisesti mieheni lause eilen. Joku suuttumuspuuska minulla taas meneillään, ja ketutuksissani piirtelin kun suutani en saanut auki puhuakseni. Piirsin kuvan riipuksesta. Mies kommentoi että se on hieno. Siltä istumalta aloin selventää mitä materiaalia se on, miten se on työstetty, miten nauha pujotetaan riipukseen... Suuttumus unohtui. Mies totesi: sinun pitäisi tehdä tuota työksesi. Heräät eloon ja innostut, kun teet ja puhut tuollaisista asioista.
Tiedän. Tiedän, tiedän, tiedän.
Jatkuvaa tappelua pään sisällä. Nyt on vakituinen työpaikka, palkankorotus tulossa kunhan pomot saa määrän sovittua, työt alkaneet onnistua pikku hiljaa jne... Mutta mä vihaan tuota kiirettä töissä. Tai sitä aikataulua millä siellä töitä tehdään. Kaikki valmista heti nyt ja vain ehkä 1 henkilö tekemässä yhtäkin projektia. Vihaan toimistotöitä. Vihaan sitä että joudun teeskentelemään jotain mitä en oikeasti ole. Vihaan etten saa näyttää töissä siltä miltä oikeasti haluaisin.
Haluaisin tehdä töitä käsilläni. Piirtää, maalata, askarrella, rakentaa, sisustaa, ommella, näperrellä, käyttää mielikuvitusta... Olla luova. Mutta kuka käsityöläinen saa sellaista palkkaa kuin minä nyt? Jos ei ole erityinen lahjakkuus. Heittäisin kaiken, tuloni ja ammattini, menemään. Mutta olisin onnellinen? Miksen uskalla ottaa sitä hyppyä? Miksi kulutan itseni ja luovuuteni ja mielikuvitukseni menemään mielikuvituksettomassa työssä istuen tietokoneella päivät pitkät?
Ja nyt tuli itku kun tajusin. Kokeilin olla ottamatta litiumia. En ole syönyt sitä viikkoon. Onko se lääke turruttanut minut? Tuudittanut minut ajatukseen että elämäni on hyvä näin, tässä työssä, tässä asunnossa, tällä paikkakunnalla? Onko se hyvä vai huono? Olin onnellinen pitkään, pohjamutia en nähty eikä muisteltu? Kumpi tapa on onnellisempi? Jos on onnellinen, onko sillä merkitystä miksi ja minkä takia?
Mutta nyt minä en ole minä! En minä ole mikään hiton rakennusinsinööri! En minä ole numeroita pyörittävä matemaattinen henkilö joka ajattelee asioita järjen kannalta! Olen aina ollut ennemmin tunneihminen, katson maailmaa visuaalisesti, mikä on kaunista ja mikä ei, kurkin laatikon ulkopuolelle ennemin kuin sen sisälle. Olen oman elämäni taiteilija jos todellinen taiteilija en välttämättä olekaan. Ja silti olen tässä? Miksi? Miksen ole vielä päässyt tästä pois?
Olisiko olemassa jossain oraakkeli joka osaisi kertoa mitä teen...?
Heräsin viideltä kun mies tuli kotiin töistä. Nukuin siis reilusti yli 14h. Ja olisin voinut kääntää kylkeäni jatkaa unta tämän päivän.
Mikään ei kiinnosta ja suututtaa kaikki. Tekisi mieleni huutaa ja raivota. Ja toisaalta puhua. Puhua kaikesta mikä vaivaa ja painaa mieltä. Mutta suu pysyy visusti kiinni. En halua vaivata ketään ongelmillani. Ja kesä on taukoa ettei käy puhumassa istunnoissa.
Haluan pois. Haluan että kaikki olisi toisin. Haluan pois. Kauas pois. Pois täältä, pois omasta elämästä, ettei sitä tarvitsisi miettiä.
Tämän laukaisi mahdollisesti mieheni lause eilen. Joku suuttumuspuuska minulla taas meneillään, ja ketutuksissani piirtelin kun suutani en saanut auki puhuakseni. Piirsin kuvan riipuksesta. Mies kommentoi että se on hieno. Siltä istumalta aloin selventää mitä materiaalia se on, miten se on työstetty, miten nauha pujotetaan riipukseen... Suuttumus unohtui. Mies totesi: sinun pitäisi tehdä tuota työksesi. Heräät eloon ja innostut, kun teet ja puhut tuollaisista asioista.
Tiedän. Tiedän, tiedän, tiedän.
Jatkuvaa tappelua pään sisällä. Nyt on vakituinen työpaikka, palkankorotus tulossa kunhan pomot saa määrän sovittua, työt alkaneet onnistua pikku hiljaa jne... Mutta mä vihaan tuota kiirettä töissä. Tai sitä aikataulua millä siellä töitä tehdään. Kaikki valmista heti nyt ja vain ehkä 1 henkilö tekemässä yhtäkin projektia. Vihaan toimistotöitä. Vihaan sitä että joudun teeskentelemään jotain mitä en oikeasti ole. Vihaan etten saa näyttää töissä siltä miltä oikeasti haluaisin.
Haluaisin tehdä töitä käsilläni. Piirtää, maalata, askarrella, rakentaa, sisustaa, ommella, näperrellä, käyttää mielikuvitusta... Olla luova. Mutta kuka käsityöläinen saa sellaista palkkaa kuin minä nyt? Jos ei ole erityinen lahjakkuus. Heittäisin kaiken, tuloni ja ammattini, menemään. Mutta olisin onnellinen? Miksen uskalla ottaa sitä hyppyä? Miksi kulutan itseni ja luovuuteni ja mielikuvitukseni menemään mielikuvituksettomassa työssä istuen tietokoneella päivät pitkät?
 |
| Tämän paremmin en osaisi tilannetta kuvata. Minä vs minä. |
Ja nyt tuli itku kun tajusin. Kokeilin olla ottamatta litiumia. En ole syönyt sitä viikkoon. Onko se lääke turruttanut minut? Tuudittanut minut ajatukseen että elämäni on hyvä näin, tässä työssä, tässä asunnossa, tällä paikkakunnalla? Onko se hyvä vai huono? Olin onnellinen pitkään, pohjamutia en nähty eikä muisteltu? Kumpi tapa on onnellisempi? Jos on onnellinen, onko sillä merkitystä miksi ja minkä takia?
Mutta nyt minä en ole minä! En minä ole mikään hiton rakennusinsinööri! En minä ole numeroita pyörittävä matemaattinen henkilö joka ajattelee asioita järjen kannalta! Olen aina ollut ennemmin tunneihminen, katson maailmaa visuaalisesti, mikä on kaunista ja mikä ei, kurkin laatikon ulkopuolelle ennemin kuin sen sisälle. Olen oman elämäni taiteilija jos todellinen taiteilija en välttämättä olekaan. Ja silti olen tässä? Miksi? Miksen ole vielä päässyt tästä pois?
Olisiko olemassa jossain oraakkeli joka osaisi kertoa mitä teen...?
2.5.2012
Alien
Kääk.
Mä vieraannun ihmisistä. Ja miks? Ku en tiiä!!!
Miten turhauttavaa. En osaa olla luontevasti enää ystävieni kanssa. Oikeastaan kenenkään läheisen kanssa, edes sukulaisten. Paitsi miehen kun se joutuu tätä pään leviämistä katsomaan päivästä toiseen.
Mun pää vetää niin ylikierroksilla etten pysy mukana. Oon viimeisen vuoden ajan joutunut miettimään non-stoppina mitä haluan elämältä, kuka olen, miksi olen ja kaikkee muuta kevyttä. Nyt kun pitäisi rentoutua ystävien seurassa, en yhtäkkiä osaakaan sitä. Kun pitäisi vain nostaa jalat pöydälle, nojata taaksepäin, ottaa huikka ja rupatella joutavia, alkaa pääni käymään kaikenlaisia kysymyksiä. Miksi olen tässä. Miksi juttelen tälläisia asioita. Miksi nämä ovat ystäviäni... Kyseenalaistan kaiken! Sitä kun on tehnyt niin kauan omasta itsestään, sitä alkaa myös tekemään muista.
Mä otan kohta loparit tästä päästä ja vaihdan tän johonkin toiseen.
Tosin tänään kävin pitkästä aikaa mielenterveyskeskuksella juttelemassa, ja mainitsin tästä samaisesta aiheesta, niin se täti siellä vaan innostui. Alat olla terve (tai lääkitys kohdallaan) kun osaat jo sanoa asioita itsestäsi tuolla tavalla ja osaat huomioida kun on tapahtunut muutosta.
Muutosta on tapahtunut. Tosin luulin aiemmin että hyvään suuntaan, sillä olen alkanut pikku hiljaa hyväksymään itseni. Ja toisaalta myöskin löytänyt itseni uudestaan. Olen kasvattanut itsetuntoa (joka onkin ollut hakusessa sen viimeiset 13 vuotta) joka tuntuu loistavalta! Vaikka tukka hapsottaa ja kiloja on tullut, en välitä siitä. Minussa on hyvä elää. Ja jos peilissä näyttääkin asuvan monsteri, osaan meikata itseni mielestäni ihan hyvännäköiseksi, jolloin mörkö jää sen kaiken maalin alle! Tälläinen olo on viimeksi ollut joskus teininä kun en välittänyt yhtään siitä mitä muut minulle sanoivat. Kuljin äitini 70-luvun nahkatakissa ja ylemmän luokan pojat nauroivat. Nauroin takaisin enkä välittänyt sillä se takki on maailman hienoin edelleen. Ja kukapa meidän pikkukylässä sellaista olisi ymmärtänyt. Vintagetakkia vuonna -97 kun kaikki muut pukeutuivat Adidakseen tai Nikeen. Hoh hoi...
Mutta muutos huonoon suuntaan siinä mielessä että onko tässä välissä kehittämäni suhteet alkaneet väärältä pohjalta? Kun minä olen ollut vaisu-minä? Oikeaa minua ei tunneta? Äääh, ei se niin voi olla. Siskoni tuntee minut koko elämäni ajalta ja silti olen jotenkin osannut erkaantua jopa hänestä. Ei kivaa.
Ehkä mulla on vaan nyt niin pää sekaisin oman elämäni etsimisen kanssa, niin en osaa jutustella joka päiväisiä tapahtumia enää noin vain, vaan joka kerta se sitten menisi jonnekin syvemmälle enkä jaksa sellaisia keskusteluja aloittaa, kun niitä jo yksinään pyörittää päässä päivät pitkät. Hmmm... onkohan siksi niin kun tuntuu että tuntemattomien kanssa on kivaa tällä hetkellä, koska niille voi rupatella kevyitä??? Ei tarvitse siirtyä niihin vakaviin aiheisiin koskaan?
Meinaan tuntuu että alan jutella joka kerta käydessäni melkein missä tahansa jollekin tuntemattomalle. Jään juttelemaan kaupan tädille, autan mummoa kadulla ja jutustelen hänelle samalla, olen jutustellut töissäkin (jota en oikeastaan aiemmin tehnyt) lähes mistä tahansa aiheesta. Ja sitten en osaa keskustella ystävilleni???
How fucked up am I?
Okei. Syytän osittain myös töitäni. Olen tehnyt viime aikoina todella paljon ylitöitä. En vaan enää jaksa illalla alkaa soitella kellekään, tai nähdä ketään. Treeneihin vaivaudun silloin tällöin, mutta eipä siellä jutustella. Mun sosiaalinen elämä on netissä tällä hetkellä joka on mielestäni kamalaa. Minä joka liputan ihan oikeassa elämässä tapaamisen puolesta. Minkäs teet kun istut koneella kellon ympäri, haluaa siinä vähän irtaantua töistä muuhunkin maailmaan välillä, vaikkakin sitten sen netin avulla...
Syytän myös lääkitystä. Esimerkiksi vasta tänään tajusin että miksi minun viimeisen puolen vuoden aikana tehdyt ryyppyreissut on päätyneet siihen että masentaa ja itkettää ja suututtaa. No ne samperin lääkkeet. Ne voimistavat alkoholin vaikutusta (tämä selittänee myös julmetut krapulat) jolloin ne minulla aiheuttavat tämän reaktion. Sillä tätä ei ole ollut jos olen ollut kuskina! Joten taidanpa jättää nuo alkoholihommat muille sillä osaan olla kyllä ihan tonttu ilmankin väkevää juomaa. Ja olenpahan parempaa seuraa ja itselläkin on parempi mieli...
Äh. En tiedä. Taitaa olla tämä vieraantuneisuus monen asian summa, joten täytyy malttaa odottaa jos töissä helpottaisi vähän, että alkaisiko tämä tyttö rentoutumaan siinä vaiheessa...
ps. tulipahan saarna
pps. haluan lomalle
ppps. haluan uudet kengät (ja tatuoinnin ja lävistyksen ja derbyluikat ja ja ja...)
pppps. olen facebook-kirppis-addikti
Mä vieraannun ihmisistä. Ja miks? Ku en tiiä!!!
Miten turhauttavaa. En osaa olla luontevasti enää ystävieni kanssa. Oikeastaan kenenkään läheisen kanssa, edes sukulaisten. Paitsi miehen kun se joutuu tätä pään leviämistä katsomaan päivästä toiseen.
Mun pää vetää niin ylikierroksilla etten pysy mukana. Oon viimeisen vuoden ajan joutunut miettimään non-stoppina mitä haluan elämältä, kuka olen, miksi olen ja kaikkee muuta kevyttä. Nyt kun pitäisi rentoutua ystävien seurassa, en yhtäkkiä osaakaan sitä. Kun pitäisi vain nostaa jalat pöydälle, nojata taaksepäin, ottaa huikka ja rupatella joutavia, alkaa pääni käymään kaikenlaisia kysymyksiä. Miksi olen tässä. Miksi juttelen tälläisia asioita. Miksi nämä ovat ystäviäni... Kyseenalaistan kaiken! Sitä kun on tehnyt niin kauan omasta itsestään, sitä alkaa myös tekemään muista.
Mä otan kohta loparit tästä päästä ja vaihdan tän johonkin toiseen.
Tosin tänään kävin pitkästä aikaa mielenterveyskeskuksella juttelemassa, ja mainitsin tästä samaisesta aiheesta, niin se täti siellä vaan innostui. Alat olla terve (tai lääkitys kohdallaan) kun osaat jo sanoa asioita itsestäsi tuolla tavalla ja osaat huomioida kun on tapahtunut muutosta.
Muutosta on tapahtunut. Tosin luulin aiemmin että hyvään suuntaan, sillä olen alkanut pikku hiljaa hyväksymään itseni. Ja toisaalta myöskin löytänyt itseni uudestaan. Olen kasvattanut itsetuntoa (joka onkin ollut hakusessa sen viimeiset 13 vuotta) joka tuntuu loistavalta! Vaikka tukka hapsottaa ja kiloja on tullut, en välitä siitä. Minussa on hyvä elää. Ja jos peilissä näyttääkin asuvan monsteri, osaan meikata itseni mielestäni ihan hyvännäköiseksi, jolloin mörkö jää sen kaiken maalin alle! Tälläinen olo on viimeksi ollut joskus teininä kun en välittänyt yhtään siitä mitä muut minulle sanoivat. Kuljin äitini 70-luvun nahkatakissa ja ylemmän luokan pojat nauroivat. Nauroin takaisin enkä välittänyt sillä se takki on maailman hienoin edelleen. Ja kukapa meidän pikkukylässä sellaista olisi ymmärtänyt. Vintagetakkia vuonna -97 kun kaikki muut pukeutuivat Adidakseen tai Nikeen. Hoh hoi...
Mutta muutos huonoon suuntaan siinä mielessä että onko tässä välissä kehittämäni suhteet alkaneet väärältä pohjalta? Kun minä olen ollut vaisu-minä? Oikeaa minua ei tunneta? Äääh, ei se niin voi olla. Siskoni tuntee minut koko elämäni ajalta ja silti olen jotenkin osannut erkaantua jopa hänestä. Ei kivaa.
Ehkä mulla on vaan nyt niin pää sekaisin oman elämäni etsimisen kanssa, niin en osaa jutustella joka päiväisiä tapahtumia enää noin vain, vaan joka kerta se sitten menisi jonnekin syvemmälle enkä jaksa sellaisia keskusteluja aloittaa, kun niitä jo yksinään pyörittää päässä päivät pitkät. Hmmm... onkohan siksi niin kun tuntuu että tuntemattomien kanssa on kivaa tällä hetkellä, koska niille voi rupatella kevyitä??? Ei tarvitse siirtyä niihin vakaviin aiheisiin koskaan?
Meinaan tuntuu että alan jutella joka kerta käydessäni melkein missä tahansa jollekin tuntemattomalle. Jään juttelemaan kaupan tädille, autan mummoa kadulla ja jutustelen hänelle samalla, olen jutustellut töissäkin (jota en oikeastaan aiemmin tehnyt) lähes mistä tahansa aiheesta. Ja sitten en osaa keskustella ystävilleni???
How fucked up am I?
Okei. Syytän osittain myös töitäni. Olen tehnyt viime aikoina todella paljon ylitöitä. En vaan enää jaksa illalla alkaa soitella kellekään, tai nähdä ketään. Treeneihin vaivaudun silloin tällöin, mutta eipä siellä jutustella. Mun sosiaalinen elämä on netissä tällä hetkellä joka on mielestäni kamalaa. Minä joka liputan ihan oikeassa elämässä tapaamisen puolesta. Minkäs teet kun istut koneella kellon ympäri, haluaa siinä vähän irtaantua töistä muuhunkin maailmaan välillä, vaikkakin sitten sen netin avulla...
Syytän myös lääkitystä. Esimerkiksi vasta tänään tajusin että miksi minun viimeisen puolen vuoden aikana tehdyt ryyppyreissut on päätyneet siihen että masentaa ja itkettää ja suututtaa. No ne samperin lääkkeet. Ne voimistavat alkoholin vaikutusta (tämä selittänee myös julmetut krapulat) jolloin ne minulla aiheuttavat tämän reaktion. Sillä tätä ei ole ollut jos olen ollut kuskina! Joten taidanpa jättää nuo alkoholihommat muille sillä osaan olla kyllä ihan tonttu ilmankin väkevää juomaa. Ja olenpahan parempaa seuraa ja itselläkin on parempi mieli...
Äh. En tiedä. Taitaa olla tämä vieraantuneisuus monen asian summa, joten täytyy malttaa odottaa jos töissä helpottaisi vähän, että alkaisiko tämä tyttö rentoutumaan siinä vaiheessa...
ps. tulipahan saarna
pps. haluan lomalle
ppps. haluan uudet kengät (ja tatuoinnin ja lävistyksen ja derbyluikat ja ja ja...)
pppps. olen facebook-kirppis-addikti
19.4.2012
Haluaisin olla!
Tälläisena ylityöviikkona tulee väkisinkin mieleen: minkä muun ammatin olisinkaan voinut valita?
Voisin valita oikeastaan minkä tahansa ammatin (paitsi ne mitä jo olen kokeillut/kokenut), ja lähteä kokeilemaan olisiko tämä minun juttuni, sillä olen utelias ja haluaisin kokeilla paljon erilaisia aloja ja töitä.
Kunnes vastaan tuli monta haaveammattia jotka kaatuvat johonkin... joten:
Haluaisin, mutten voi olla:
Malli
Ei mun naama eikä kroppa vaan mene siihen muottiin vaikka kuinka survoisin. Puolitoistametrinen irvistelijä vatsamakkaroilla ei vaan kuullosta kovin kuvattavalle. En jotenkin kuvaustilanteessa enää hallitse mun naamaa enkä kroppaa ja ne on aina ihan päin seiniä ja mäntyjä. Ha! Mä oon vähän kuin Chandler! =D
Kenkäsuunnittelija
Tätä olen miettinyt kauan. Tämä olisi niin kivaa! Minä höpöttelen niin mielelläni joutavia! Ja mutta tulee tässä: minä takeltelen ja änkytän. Mun ajatus juoksee niin nopeaan etten ehdi sanomaan asioita siinä tahdissa ja siksi lauseet tulee pätkittäin suusta tai puolet asioista unohtuu välissä tai sanon asiat väärin. Todella ärsyttävää kun pää muodostaa täydellisiä kirjakielellisiä lauseita ja ulos tulee: ööö... no ku... siis... emmie tiiiijjä... Tää olis niin ihanaa kuultavaa radiossa!
Sirkustaiteilija
Sirkuksen moniosaaja joka tekee trapetseja ja eläintenkesytystä ja taikoja ja akrobatiaa ja jopa niitä pellepöllöilyjä. Ihania rooleja kaikki! Pidän korkeista paikoista ja itseni ja kehoni haastamisesta. Eläimet on ihania ja osaan olla pöllö itsekin! Taikatemppuja olen harrastellut pikkutyttönä aina kun mahdollista. Rakastan lavalla olemista kaikissa sen muodoissa. Mutta tämä olisi pitänyt aloittaa jo kakarana, tai sitten syntyä kiinalaiseksi että pystyisi koskaan olemaan niin taitava kuin haluaisin olla. Ja valitettavasti suurin osa sirkuslaisista joutuu elämään kiertolaisina, ainakin suurehkon osan vuodesta. Minä pidän siitä että minulla on oma koti ja oma sänky jonne käpertyä.
Astronautti
Kuu. Avaruus. Ihanaa. Huoh. Mission impossible. Itkisin varmasti jos pääsisin kävelemään kuun pinnalla.
Rallikuski
Oi voih. Harrastan tätä kaduilla ja teillä jo muutenkin niin kun sitä saisi luvan kanssa rällästellä! Autolla kaasuttelu on varsinkin keväisin sulalla tiellä jotain niin terapeuttista ja saa aina hymyn huulille. Saisi ammatikseen ajaa kovaa ja revitellä! Voiko parempaa enää olla?! Tämäkin ammatti olisi ollut hyvä aloittaa jo pienenä. Tosin kuka estää osallistumasta jokkis-kisoihin? hmm... harrastus? Ja miun autoa käytetään jo muutenkin rallissa (kuten kuvassa)!
Stunttimies/nainen
Äää! Tää olis niin killeri! Ehkä jopa kirjaimellisesti, mut vau! Sais loikkia korkeissa paikoissa, räjähdellä ja palaa, ajaa kovaa ja törmäillä, kiipeillä... lista on loputon! Siis ihan täydellinen työ! Mutta tässä maassa aika olematon ammattikunta. Eikä varmastikaan mulla riitäisi fysiikka ja uskallus kaikkeen mahdolliseen. Mutta huh voih silti.
Karkkitehtailija
Ja vielä tälläisessa tehtaassa! Eli toisin sanoen haluaisin olla Willy Wonka. Tehtaassa missä lauletaan ja keksitään hassun hauskoja uusia karamelleja ja suklaalaatuja, ja lennetään ja ennen kaikkea maistellaan karkkeja. Mmmmmm-mmm. Vatsa kiittää. Tai suun makunystyrät. Mutta myös sellainen oikea karkkitehtailija voisin olla joka tekisi kaiken vielä käsin, eikä isoilla koneilla isoissa tehtaissa missä ei edes näe itse tuotetta ennen kuin se tulee hihnalta pakattuna. Taitaa olla jo lähes kuollut ammatti se...
Koemakaaja
Tämä Ankkalinnastakin tuttu ammatti olisi lempparini. Voisin olla vaikka sellainen näyteikkunassa tyytyväisenä kuola poskella makaava unenammattilainen. Olisin hyvä testaamaan sänkyjen kestävyyttä, sillä minun sänkyni näyttää taistelutantereelta aina aamuisin. Onneksi mies on ihan samanlainen joten ei näy kumpi nukkuu millä puolella. Mutta nukkumisen osaan. Kunhan tästä oikeasti tulee ammatti niin olen ensimmäisten työnhakijoiden joukossa!
Voisin valita oikeastaan minkä tahansa ammatin (paitsi ne mitä jo olen kokeillut/kokenut), ja lähteä kokeilemaan olisiko tämä minun juttuni, sillä olen utelias ja haluaisin kokeilla paljon erilaisia aloja ja töitä.
Kunnes vastaan tuli monta haaveammattia jotka kaatuvat johonkin... joten:
Haluaisin, mutten voi olla:
Malli
Kenkäsuunnittelija
Oih. Tämä olisi unelma. Mutta todella todella todella hankalaa saavuttaa. Pitäisi olla maailman paras kenkäsuunnittelija ja siltikin hukkuisi ehdokkaiden alle kun en koskaan osaisi markkinoida tai myydä itseäni ja tuotteitani. Mutta kun olen vain ihan hyvä. Se ei riitä tällä alalla.
Radiojuontaja
Sirkustaiteilija
Astronautti
Rallikuski
Stunttimies/nainen
Karkkitehtailija
Koemakaaja
13.2.2012
Low point
...pieni notkahdus. Huutoitkut suihkussa ja terapeuttinen vuodatus miehelle. Ei vaan jaksa. Pää täynnä kaikkea ja kun mitään ei saa purettua ulos. Ei välttämättä masennukseen tai mihinkään sairauteen liittyvä retkahtaminen, vaan ihan kun on jumissa. Kaikkea liikaa ja kuitenkin liian vähän. Töissä ylityötunteja joka päivälle, urasuunnitelmat ja haaveet täysin kesken, paino noussut, kotona remontti kesken, oma terveys ja sen epätietoisuus mitä on meneillään (sekä päässä että vatsassa, molemmat vihoittelee), rahapula ja oma tuhlaavaisuus, haluaako lapsia vai ei, muuttaakko pois vai ei, hoitamattomat asiat, maksamattomat laskut, pyöräkuume, Japanin matkan suunnittelu, onko töitä enää parin kk päästä... luetellakseni vain muutaman asian mitä pääni pyörittää ympäri ja ympäri, uudestaan ja uudestaan, päivä toisensa jälkeen.
Pahimman reaktion sai aikaan talo. Löysin sen unelmieni talon. Pikku huvilan omalla valmiilla puutarhalla. 1930 rakennettu hirsirakennus. Ihana ajan patinoima pikku sauna pihalla. Hieman rempallaan että siitä saisi muokattua juuri omanlaisen. Sekä juurikin oikean hintainen. Täysin väärä aika. Valitettavasti.
Olen taistellut ajatusteni kanssa että voinko jättää ottamatta kun kerran sellainen eteen tuodaan. Kävin katsomassa taloa pari kertaa, pankista saisi lainaa (hieman ehkä pitkin hampain), mies rakastaa taloa yhtä paljon kuin minä... Kaikki elementit kohdallaan. Mutta täysin väärä aika. Rahat vai kolmipyörä, ja minä valitsen sen kolmipyörän...
trickytrickytricky...
Pahimman reaktion sai aikaan talo. Löysin sen unelmieni talon. Pikku huvilan omalla valmiilla puutarhalla. 1930 rakennettu hirsirakennus. Ihana ajan patinoima pikku sauna pihalla. Hieman rempallaan että siitä saisi muokattua juuri omanlaisen. Sekä juurikin oikean hintainen. Täysin väärä aika. Valitettavasti.
Olen taistellut ajatusteni kanssa että voinko jättää ottamatta kun kerran sellainen eteen tuodaan. Kävin katsomassa taloa pari kertaa, pankista saisi lainaa (hieman ehkä pitkin hampain), mies rakastaa taloa yhtä paljon kuin minä... Kaikki elementit kohdallaan. Mutta täysin väärä aika. Rahat vai kolmipyörä, ja minä valitsen sen kolmipyörän...
trickytrickytricky...
30.1.2012
ikävä
hmph... mulla on ikävä jotain mutta en tiedä mitä. Varmaankin siis same old same old "en tiedä kuka mä oon".
Huomaan asioita mistä olen ollut vahvasti jotain mieltä joskus nuoruudessa, ja olen tällä hetkellä jotain ihan päinvastaista. Mutta toisaalta taas olen täysin samanlainen kuin teininä ja löydän esimerkiksi vanhoista kuvista vaatteita joita edelleenkin pitäisin! Eli olenko jossain välissä unohtanut itseni?
Ulkonäöstäni huolehtimisen olen unohtanut kyllä. Oli aikoja jolloin en lähtenyt kouluun jos tukka ei mennyt hyvin. Ilman ripsiväriä ja rajauksia en näyttäytynyt missään, ja huulilla oli aina punaa. Ok, huulilla oli myös limen vihreää, valkoista, hopeaa, tumman violettia... Oh my, jotain ihan karmivaa. Hmm, toi violetti ei tosin ollut paha, saattaa jämät olla edelleen laatikossa =)
Ystäväni muistutti joskus minun sanoneen lukioaikoina etten kävele ikinä matalilla kengillä, enkä myöskään omistanut sellaisia. Korot olivat aina vähintään 6 senttiä ja ylöspäin.
Mutta kuitenkin, mitä mä olen nykyään. Työpäivänä päällä: farkut, joku toppi jonka päällä joku paita, jotkut kengät. Työpäivänä naamalla: useimmiten ei mitään! Työpäivänä tukka: pannalla tai ponnarilla ja pannalla. Ilman mitään aineita niin että se varmasti on kamala takku/rasvainen lätty työpäivän jälkeen.
What the f*** happened!???!!! Onko mulla siis ikävä sitä minua mikä joskus olin? Naiivia tyttöä suurine unelmineen? Hyvällä itsetunnolla siunattua maailmanmatkaajaa? (itseni mielestä siis olin silloin) Voi olla. Voi olla että haluaisin sen elämän innon mikä silloin oli. Kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja riitti energiaa tehdä koko ajan jotain. Miksi silloin ajattelin että maailma on täysin avoinna minulle ja voin tehdä mitä ikinä haluan? Miksi en enää? Onko maailma sulkenut oviaan?
Ei, minä olen sulkeutunut itse. Avannut ehkä silmiä enemmän maailman todellisuudelle enkä sille fantasialle mitä joskus näin. Ääää, tieto lisää tuskaa, eikös? Mä lyttään itseni asioissa jo ennen kuin olen niitä suorittamassa. "Kuitenkin se menee pieleen, et onnistu, älä edes yritä". Haluaisin sen ennakkoluulottomuuden takaisin mikä nuoruudessa oli. No joo, en ole vielä niin vanha (enhän?) että voi puhua kaukaisesta nuoruudesta, ja olen edelleen nuori ja elämä edessä. Mutta kun ei tiedä mitä se elämä tuo mukanaan. Haluan tietää! En pidä tälläisesta tietämättömyydestä.
Mutta tulevalta toivon että saan revittyä itseni harmaasta arjesta ja alan taas olla oma itseni. Sellainen joka uskaltaa olla oma itsensä vaikka sitten siinä vihreässä huulipunassa. Ehkä sen myötä löydän myös elämälleni oikean suunnan...
 |
| katse tulevaisuudessa vai menneessä? |
Ulkonäöstäni huolehtimisen olen unohtanut kyllä. Oli aikoja jolloin en lähtenyt kouluun jos tukka ei mennyt hyvin. Ilman ripsiväriä ja rajauksia en näyttäytynyt missään, ja huulilla oli aina punaa. Ok, huulilla oli myös limen vihreää, valkoista, hopeaa, tumman violettia... Oh my, jotain ihan karmivaa. Hmm, toi violetti ei tosin ollut paha, saattaa jämät olla edelleen laatikossa =)
Ystäväni muistutti joskus minun sanoneen lukioaikoina etten kävele ikinä matalilla kengillä, enkä myöskään omistanut sellaisia. Korot olivat aina vähintään 6 senttiä ja ylöspäin.
Mutta kuitenkin, mitä mä olen nykyään. Työpäivänä päällä: farkut, joku toppi jonka päällä joku paita, jotkut kengät. Työpäivänä naamalla: useimmiten ei mitään! Työpäivänä tukka: pannalla tai ponnarilla ja pannalla. Ilman mitään aineita niin että se varmasti on kamala takku/rasvainen lätty työpäivän jälkeen.
What the f*** happened!???!!! Onko mulla siis ikävä sitä minua mikä joskus olin? Naiivia tyttöä suurine unelmineen? Hyvällä itsetunnolla siunattua maailmanmatkaajaa? (itseni mielestä siis olin silloin) Voi olla. Voi olla että haluaisin sen elämän innon mikä silloin oli. Kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja riitti energiaa tehdä koko ajan jotain. Miksi silloin ajattelin että maailma on täysin avoinna minulle ja voin tehdä mitä ikinä haluan? Miksi en enää? Onko maailma sulkenut oviaan?
Ei, minä olen sulkeutunut itse. Avannut ehkä silmiä enemmän maailman todellisuudelle enkä sille fantasialle mitä joskus näin. Ääää, tieto lisää tuskaa, eikös? Mä lyttään itseni asioissa jo ennen kuin olen niitä suorittamassa. "Kuitenkin se menee pieleen, et onnistu, älä edes yritä". Haluaisin sen ennakkoluulottomuuden takaisin mikä nuoruudessa oli. No joo, en ole vielä niin vanha (enhän?) että voi puhua kaukaisesta nuoruudesta, ja olen edelleen nuori ja elämä edessä. Mutta kun ei tiedä mitä se elämä tuo mukanaan. Haluan tietää! En pidä tälläisesta tietämättömyydestä.
Mutta tulevalta toivon että saan revittyä itseni harmaasta arjesta ja alan taas olla oma itseni. Sellainen joka uskaltaa olla oma itsensä vaikka sitten siinä vihreässä huulipunassa. Ehkä sen myötä löydän myös elämälleni oikean suunnan...
8.1.2012
Nalkutusta ja huomaamattomuutta
Kirjoitankohan mä tänne koskaan kivana päivänä vai eikö mulla ole sellaisia ollenkaan? Voisin kääntyä jopa viimeisen lauseen puoleen, sen verran päässä koko ajan myllää jotain. Tai kaikkea. Ajattelen kaikkea ja kaikki vaivaa.
Tällä viikolla päätäni on vaivannut nalkuttaminen. Vihaan sellaisia jotka tekee sitä ja vihaan nalkuttavia vaimoja ja tyttöystäviä ja vihaan sitä että olen yksi niistä. Päähäni kasautuu miljoona (sori liioittelin, ehkä 2 miljoonaa) asiaa mistä voisin valittaa miehelleni. Oikeasti yksikään niistä asioista ei ole millään lailla merkittävä, mutta miksi se ärsyttää? Tuleeko tämä ominaisuus naiselle heti naimisiinmenon jälkeen? Toisaalta on asioita joista saa valittaa, muuten mies ei opi. Eikö? Saahan sanoa pahasti jos aina kun on siivonnut asuntoa (jota meidän talossa tapahtuu ehkä kerran kahdessa kuussa) ja heti samana iltana sohvalle ilmestyy likainen sukkapari tai kengät lojuvat ahtaassa eteisessä? Saahan? Jos olisin kiltti vaimo, siivoaisin ne siitä ilman valittamista ja asia olisi loppuunkäsitelty. Mutta jumaliste, ärsyttää että se olen minä joka ne siitä joutuu joko silloin tai kk päästä siivoamaan kuitenkin. Vai johtuuko tämäkin nyt vain ylettömän ärsyttävästä asiasta kuin siitä että mies on täysin samanlainen kuin minä ja vihaa siivoamista? Onko nalkuttamisessa taustalla se että vihaa toisessa niitä piirteitä mitä vihaa itsessään?
Olen itse ajattelematon hölmö välillä, ja sitten kun toinen käyttäytyy niin, se on ärsyttävää. Sekö se on? Ja mies nalkuttaisi varmasti takaisin jos ei tietäisi että siitä syttyisi toinen maailmansota kun sanot asiat naiselle päin naamaa. No voi pieru, ottaisin mieluusti miehen hermot.
Toinen asia mikä minua on haitannut jo muutaman viikon ajan on ollut se että tunnen seisovani keskellä pöytää täydessä huoneessa ja huutavani täysillä eikä kukaan huomaa (kiitos äsken katsomani Titanic hienosta vertauskuvasta). Eikä tämä ole sellainen "look at me, look at me"-huomionhakuisuus-buhuu-itkukohtaus, enkä kaipaa kenenkään sääliä. Minulla on ihmisiä ympärillä, välittäviä ja huolehtivia. Silti tulee liiankin usein sellainen olo ettei saa itseään esille, tai toiset ei ota huomioon. Minut jätetään huomiotta. Vaikkei näin todellisuudessa ole. Mutta silti huomaan tämän perheeni, ystävieni, työtovereideni ja jopa mieheni seurassa. Miksi ihmeessä? Juttelen heidän kanssaan ja silti tunnen oloni ulkopuoliseksi. Miksi? Mistä se johtuu?
Ok, minulla on menossa jonkinlainen kriisi koko ajan, sillä yritän miettiä mihin kuulun ja mikä/mitä minun pitäisi olla. Tuleeko se ajatus sitten päähäni myös muiden seurassa? Tälläinenko olen, tälläisten ihmisten seurassako minä olen? Olenko sellainen kuin he? Vai enkö ole? Pitäisikö minun olla? Hu aaaaaah...
Voisiko joku porata reiän kallooni ja imeä muutaman säkillisen verran typeriä kysymyksiä pois ja laittaisi tilalle vastauksia?
 |
| tälläinen olo koko ajan |
Olen itse ajattelematon hölmö välillä, ja sitten kun toinen käyttäytyy niin, se on ärsyttävää. Sekö se on? Ja mies nalkuttaisi varmasti takaisin jos ei tietäisi että siitä syttyisi toinen maailmansota kun sanot asiat naiselle päin naamaa. No voi pieru, ottaisin mieluusti miehen hermot.
Toinen asia mikä minua on haitannut jo muutaman viikon ajan on ollut se että tunnen seisovani keskellä pöytää täydessä huoneessa ja huutavani täysillä eikä kukaan huomaa (kiitos äsken katsomani Titanic hienosta vertauskuvasta). Eikä tämä ole sellainen "look at me, look at me"-huomionhakuisuus-buhuu-itkukohtaus, enkä kaipaa kenenkään sääliä. Minulla on ihmisiä ympärillä, välittäviä ja huolehtivia. Silti tulee liiankin usein sellainen olo ettei saa itseään esille, tai toiset ei ota huomioon. Minut jätetään huomiotta. Vaikkei näin todellisuudessa ole. Mutta silti huomaan tämän perheeni, ystävieni, työtovereideni ja jopa mieheni seurassa. Miksi ihmeessä? Juttelen heidän kanssaan ja silti tunnen oloni ulkopuoliseksi. Miksi? Mistä se johtuu?
Ok, minulla on menossa jonkinlainen kriisi koko ajan, sillä yritän miettiä mihin kuulun ja mikä/mitä minun pitäisi olla. Tuleeko se ajatus sitten päähäni myös muiden seurassa? Tälläinenko olen, tälläisten ihmisten seurassako minä olen? Olenko sellainen kuin he? Vai enkö ole? Pitäisikö minun olla? Hu aaaaaah...
Voisiko joku porata reiän kallooni ja imeä muutaman säkillisen verran typeriä kysymyksiä pois ja laittaisi tilalle vastauksia?
 |
| mitä jos joku vain pakottaisi hymyn kasvoille? |
19.12.2011
It´s a little bit funny, this feeling inside
Mikähän nyt on sitten ongelma. Varmaankin viime torstaista asti ollut sellainen epätodellinen olo. Tunteet heittelee synkästä suuttumuksesta masentuneisuuteen ja ne ilmenee järkyttävän voimakkaasti. Olo on kuin minun ei pitäisi olla tässä vaan ihan jossain muualla. Ehkä jopa joku muu.
Torstaina tämä ilmeni työpaikan pikkujouluissa. Yleensä niissä on ollut ihan hauskaa ja ilta mennyt aina reippaasti yli puolen yön. Nyt katselin jo kelloa ennen kuin oltiin edes päästy syömään kuuden aikaan, että joko täältä voi lähteä. Ei kiinnostanut alkaa keskustella kellekään. Eli en jaksanyt ylläpitää kulissia että minua kiinnostaisi pätkänkään vertaa kuunnella kenenkään tarinoita. Toinen huomio samalta illalta oli kun syötiin. Huomasin yhtäkkiä seuraavani itseäni ulkopuolisena henkilönä ja katselin käsiäni kun leikkasin pihviä tai tartuin juomalasiin. Kuka tuo tyttö on ja miksi ihmeessä se istuu täällä syömässä kummallisessa seurassa lähes puhumatta mitään. Kummallinen tunne ja kummallinen huomio. Ehkä mulla alkaa sisäinen hälytysäänikin jo kertoa että sinä et kuulu tänne etkä tähän porukkaan. Älä yritä olla jotain mitä et ole.
Fuck. Nyt sitten tuli itku. Sekö se siis on? Että yritän koko ajan survoa itseäni johonkin muottiin mihin en oikeasti sovi millään. Minä kaikista ihmisistä, joka on aina kulkenut omia teitä ja tehnyt oman päänsä mukaan, on kuitenkin joutunut tilanteeseen että yrittää sopeutua työhön ja työpaikkaan joka ei ole minua varten. Ehkä siis päätin vain että nyt on pyöreän mentävä neliöstä aukosta, huomioimatta että mahdollisesti neliön kulmat ovat tässä tapauksessa tarpeen. Ja sitä kun jotain päättää se on tehtävä, on se itselle hyväksi tai ei.
Joka tapauksessa, myös perjantai meni samoissa fiiliksissä töissä. Ajatukset harhaili enkä oikein saanut minkään langan päästä kiinni. Sen illan pikkujoulut menivät sivu suun sillä ei ollut miestä jolloin ei ollut myöskään varaa lähteä juhlimaan. Nyt en edes muista mitä tein perjantaina. Taisin piiloutua maailmalta viltin alle ja elokuvien maailmaan.
Lauantaina heräsin ja kirjoitin blogiin. Olo oli jännittynyt sillä minulla oli level 1 testit treeneissä (jotka sain muuten läpi!) ja illalla oli luvassa ystävän syntymäpäivät. Treeneistä tullessa tuli mies samaan aikaan reissultaan. Tarvitsi vain pienen väärinymmärryksen ja tunnemyllerrys oli valmis. Ensin suuttumus miehelle (ei oikeasti mikää iso juttu), josta tuli itku. Joka aiheutti sen että itkin suihkussa tunnin. Jossain vaiheessa se suuttumus hiipi takaisin ja olo oli todella raivoisa. Tiesin jo itsekin että jos tässä tunnetilassa alkaa laittautua niin se suuttumus vain kasvaa. Oli pakko ilmoittaa että myöhästyn. Yritin istua sohvalla ja syödä omenaa ja jogurttia ja katsoa simpsoneita vai mitä nyt tallennettuna olikaan. Sen hetken kun siinä pysyi, olo oli ihan hyvä, mutta kun oli tukanlaiton vuoro, alkoi se riivatun synkkä mieli sieltä taas nousta. Kiukkusin ja raivosin kaikesta. Huusin tai itseasiassa karjuin asunnossa ääneen (sori naapurit) ja hakkasin ovia. Siinä mielentilassa mä toivoin että se ovi olisi oikeasti hajonnut. Jotain vain pitää saada rikki, on se sitten se ovi tai oma käsi millä sitä ovea hakkaa. Paras ystäväni tuli, että mennään yhtä matkaa. Valitettavaa hänkin sai osansa huutamisesta ja kiukuttelusta. Onneksi kun pääsimme paikalle sain nielaistua olotilani etten pilaisi ystäväni juhlia. Koko illan ajan silti se kyti sisällä, ja myöhemmin illan aikana se sitten taas iski vasten kasvoja ja lähdin lähes juoksemalla pois. Onneksi tajusin edes käydä heilauttamassa kättä ystävilleni etten juossut ilman mitään ilmoittamista karkuun. Kotiin tullessa itkin, ja nukahdin melko nopeasti.
Sunnuntai meni ihan ohi nukkuessa lähes koko päivä. Kävin illalla kauneimmissa joululauluissa siskoni kanssa, niinkuin joka vuosi. En löytänyt sitä rauhallista olotilaa siellä, minkä yleensä sieltä saan. Illan kiukuttelin ja mökötin sohvalla. Mies kysyi että mikä on. Väitin ettei mikään, sillä en jaksanut alkaa selvittää mikä vaivaa kun ei tiedä itsekään. Kun ei tämä ole sellaista masentuneisuutta mitä minulla yleensä on.
Tänään olen sitten vain pohtinut mikä on ja miksi. Kun joku tuolla sisällä nyt suututtaa. Hyvä etten potkaissut tänään kaupungilla liukuovea kun se liukui päälle, joten päädyin vain tönäisemään sitä. Vain. En minä yleensä ole julkisesti känkkäränkkä? Yleensä minä kiukkuan itselleni tai valitettavasti miehelleni, kotona niin ettei kukaan ole todistamassa. Ehkä. En minä tiedä. Vai teenkö sitä useamminkin mutta nyt vasta olen itse huomannut asian?
Voihan itkupotkuraivari.
Torstaina tämä ilmeni työpaikan pikkujouluissa. Yleensä niissä on ollut ihan hauskaa ja ilta mennyt aina reippaasti yli puolen yön. Nyt katselin jo kelloa ennen kuin oltiin edes päästy syömään kuuden aikaan, että joko täältä voi lähteä. Ei kiinnostanut alkaa keskustella kellekään. Eli en jaksanyt ylläpitää kulissia että minua kiinnostaisi pätkänkään vertaa kuunnella kenenkään tarinoita. Toinen huomio samalta illalta oli kun syötiin. Huomasin yhtäkkiä seuraavani itseäni ulkopuolisena henkilönä ja katselin käsiäni kun leikkasin pihviä tai tartuin juomalasiin. Kuka tuo tyttö on ja miksi ihmeessä se istuu täällä syömässä kummallisessa seurassa lähes puhumatta mitään. Kummallinen tunne ja kummallinen huomio. Ehkä mulla alkaa sisäinen hälytysäänikin jo kertoa että sinä et kuulu tänne etkä tähän porukkaan. Älä yritä olla jotain mitä et ole.
Fuck. Nyt sitten tuli itku. Sekö se siis on? Että yritän koko ajan survoa itseäni johonkin muottiin mihin en oikeasti sovi millään. Minä kaikista ihmisistä, joka on aina kulkenut omia teitä ja tehnyt oman päänsä mukaan, on kuitenkin joutunut tilanteeseen että yrittää sopeutua työhön ja työpaikkaan joka ei ole minua varten. Ehkä siis päätin vain että nyt on pyöreän mentävä neliöstä aukosta, huomioimatta että mahdollisesti neliön kulmat ovat tässä tapauksessa tarpeen. Ja sitä kun jotain päättää se on tehtävä, on se itselle hyväksi tai ei.
Joka tapauksessa, myös perjantai meni samoissa fiiliksissä töissä. Ajatukset harhaili enkä oikein saanut minkään langan päästä kiinni. Sen illan pikkujoulut menivät sivu suun sillä ei ollut miestä jolloin ei ollut myöskään varaa lähteä juhlimaan. Nyt en edes muista mitä tein perjantaina. Taisin piiloutua maailmalta viltin alle ja elokuvien maailmaan.
Lauantaina heräsin ja kirjoitin blogiin. Olo oli jännittynyt sillä minulla oli level 1 testit treeneissä (jotka sain muuten läpi!) ja illalla oli luvassa ystävän syntymäpäivät. Treeneistä tullessa tuli mies samaan aikaan reissultaan. Tarvitsi vain pienen väärinymmärryksen ja tunnemyllerrys oli valmis. Ensin suuttumus miehelle (ei oikeasti mikää iso juttu), josta tuli itku. Joka aiheutti sen että itkin suihkussa tunnin. Jossain vaiheessa se suuttumus hiipi takaisin ja olo oli todella raivoisa. Tiesin jo itsekin että jos tässä tunnetilassa alkaa laittautua niin se suuttumus vain kasvaa. Oli pakko ilmoittaa että myöhästyn. Yritin istua sohvalla ja syödä omenaa ja jogurttia ja katsoa simpsoneita vai mitä nyt tallennettuna olikaan. Sen hetken kun siinä pysyi, olo oli ihan hyvä, mutta kun oli tukanlaiton vuoro, alkoi se riivatun synkkä mieli sieltä taas nousta. Kiukkusin ja raivosin kaikesta. Huusin tai itseasiassa karjuin asunnossa ääneen (sori naapurit) ja hakkasin ovia. Siinä mielentilassa mä toivoin että se ovi olisi oikeasti hajonnut. Jotain vain pitää saada rikki, on se sitten se ovi tai oma käsi millä sitä ovea hakkaa. Paras ystäväni tuli, että mennään yhtä matkaa. Valitettavaa hänkin sai osansa huutamisesta ja kiukuttelusta. Onneksi kun pääsimme paikalle sain nielaistua olotilani etten pilaisi ystäväni juhlia. Koko illan ajan silti se kyti sisällä, ja myöhemmin illan aikana se sitten taas iski vasten kasvoja ja lähdin lähes juoksemalla pois. Onneksi tajusin edes käydä heilauttamassa kättä ystävilleni etten juossut ilman mitään ilmoittamista karkuun. Kotiin tullessa itkin, ja nukahdin melko nopeasti.
Sunnuntai meni ihan ohi nukkuessa lähes koko päivä. Kävin illalla kauneimmissa joululauluissa siskoni kanssa, niinkuin joka vuosi. En löytänyt sitä rauhallista olotilaa siellä, minkä yleensä sieltä saan. Illan kiukuttelin ja mökötin sohvalla. Mies kysyi että mikä on. Väitin ettei mikään, sillä en jaksanut alkaa selvittää mikä vaivaa kun ei tiedä itsekään. Kun ei tämä ole sellaista masentuneisuutta mitä minulla yleensä on.
Tänään olen sitten vain pohtinut mikä on ja miksi. Kun joku tuolla sisällä nyt suututtaa. Hyvä etten potkaissut tänään kaupungilla liukuovea kun se liukui päälle, joten päädyin vain tönäisemään sitä. Vain. En minä yleensä ole julkisesti känkkäränkkä? Yleensä minä kiukkuan itselleni tai valitettavasti miehelleni, kotona niin ettei kukaan ole todistamassa. Ehkä. En minä tiedä. Vai teenkö sitä useamminkin mutta nyt vasta olen itse huomannut asian?
Voihan itkupotkuraivari.
9.12.2011
Oh, baby
Sain tänään ahdistuskohtauksen. Se tuli ihan yllättäen kesken lounastauon.
Arvelin käydä vaihtelun vuoksi lounaalla kahvilassa ja tilasin sämpylän ja kuumaa kaakaota kermavaahdolla. Menin istumaan pöytään ja näin kun raskaana oleva nainen odotteli jotain oven suussa. Nainen hieroi masuaan, varmaankin huomaamattaan, ja näytti rauhalliselta. Minun sydämeni alkoi tuossa vaiheessa lyömään nopeampaa, ja yritin haukkoa suuria sämpylän palasia ja seurata ennemmin vanhaa pariskuntaa viereisessä pöydässä. Kun naisen seuraan lyöttäytyi toinen raskaana oleva nainen, hengitykseni alkoi olla jo melko kiivasta ja käteni tärisivät. He puhuivat kuinka kolmas nainen tulisi vaunujen kanssa ja että vaunut eivät ikimaailmassa mahtuisi pieneen kahvilaan. He alkoivat siirrellä pöytiä ja tuoleja kasaan ja tekivät tilaa omalle pöytäseurueelleen. Kolmas nainen saapui vaaleanpunaisten vaunujen kanssa, puuskuttaen että tuolla on ihan mahdotonta kulkea vaunujen kanssa jouluruuhkassa. Minä huokasin ääneen, yritin ottaa hörpyn kaakaosta, mutta se ei enää maistunut. Välittömästi he alkoivat keskustella raskaana olevien lasketuista ajoista ja kuinka toinen naisista joutuisi käynnistämään synnytyksen jos vauva ei ala tulla parin päivän sisällä ulos omia aikojaan. Siinä vaiheessa minä nappasin laukkuni ja takkini ja juoksin ulos. Meinasin oikeasti oksentaa, minua heikotti hirveästi ja en meinannut saada henkeä. Kävelin edestakaisin kävelykatua että rauhottuisin ja lähdin takaisin töihin. Siellä ei ehtisi ahdistua kun kiire on kova. Mutta sämpylä ja kaakao jäivät puolitiehen.
Miksi? En ole ihan varma itsekään. Sen tiedän että minua ällöttää äidit. Se niiden hössötys ja turha höösääminen. Karmiva pelko että minusta itsestäni tulee tuollainen joskus. Ihan kamalaa. Nytkin kun muistelen tuota päivällä kokemaani, käteni tärisevät ja poskeni alkoivat kuumottaa. En ymmärrä itsekään, sillä aion joskus yrittää saada lasta, joten miksi näin voimakas reaktio siitä että ihmiset rakastavat omia lapsiaan? Mutta kun liika on aina liikaa. Ehkä myös ympäristön paine on minulle liikaa. Useampi kuin moni on kysynyt naimisiinmenon jälkeen että millos vauva tulee tai että joko on pulla uunissa? Mitä se muille kuuluu? Ihankuin sellainen asia pitäisi yleensäkään ilmoittaa naapurin serkun tuttavalle, pidän asiani ominani kiitos vain. Minä en ole hommaamassa lasta pitkään aikaan, olen tyytyväinen näin (eikä saa syöttää mulle sanojani jos vahinko käy).
Myös todella todella todella monet läheiset ja tuttavatkin ovat saaneet juuri lapsia tai ovat raskaana tai ovat raskaana uudestaan, ja olen onnellinen heidän puolestaan ja ihanaa kun he saavat lapsia, mutta luulen että tämäkin ahdistaa. Miksi muut luopuvat vapaudestaan? Kurjaakin kurjempaa jos olisi ollut karmiva päivä esimerkiksi töissä, eikä sen jälkeen saisi rentoutua miehen kainalossa punaviinin kanssa elokuvasta nauttien, vaan olisi pakko huolehtia lapselle ruokaa ja viihdyttää sitä ja käyttää pesuilla ja lukea satu ja nukuttaa. Argh. Missä minä? Hmm... niinpä. Missä minä. Enpä tiedä sitä vielä itsekään niin ottaisiko siihen sitten jonkun ylimääräisen kenestä huolehtia kun ei osaa pitää vielä huolta itsestäänkään... Sekö on pelkoni syy? Tiedän että huolehtisin lapsesta ja tietysti rakastaisin sitä täydestä sydämestäni, mutta unohtaisin itseni ja keskittyisin ennemmin siihen. Ja sitten olisin juurikin tuollainen lähiöäiti jonka maailmaan ei kuuluisi muuta kuin tuo lapsi.
Minun pitää siis oppia tuntemaan ensin itseni, järjestää maailmani niin että osaan huolehtia itsestäni ja että olen tyytyväinen sen kaikkiin osa-alueisiin, niin ehkä sitten olisin valmis äidiksi.
Ps. Ihana mieheni lupasi tehdä sen kaiken lapseen liittyvän hössötyksen ettei minun tarvitse
Pps. Miten voin olla ilman derby-treenejä lähes vuoden sitten kunhan joskus lapsi minut yllättää?????!!!!
Arvelin käydä vaihtelun vuoksi lounaalla kahvilassa ja tilasin sämpylän ja kuumaa kaakaota kermavaahdolla. Menin istumaan pöytään ja näin kun raskaana oleva nainen odotteli jotain oven suussa. Nainen hieroi masuaan, varmaankin huomaamattaan, ja näytti rauhalliselta. Minun sydämeni alkoi tuossa vaiheessa lyömään nopeampaa, ja yritin haukkoa suuria sämpylän palasia ja seurata ennemmin vanhaa pariskuntaa viereisessä pöydässä. Kun naisen seuraan lyöttäytyi toinen raskaana oleva nainen, hengitykseni alkoi olla jo melko kiivasta ja käteni tärisivät. He puhuivat kuinka kolmas nainen tulisi vaunujen kanssa ja että vaunut eivät ikimaailmassa mahtuisi pieneen kahvilaan. He alkoivat siirrellä pöytiä ja tuoleja kasaan ja tekivät tilaa omalle pöytäseurueelleen. Kolmas nainen saapui vaaleanpunaisten vaunujen kanssa, puuskuttaen että tuolla on ihan mahdotonta kulkea vaunujen kanssa jouluruuhkassa. Minä huokasin ääneen, yritin ottaa hörpyn kaakaosta, mutta se ei enää maistunut. Välittömästi he alkoivat keskustella raskaana olevien lasketuista ajoista ja kuinka toinen naisista joutuisi käynnistämään synnytyksen jos vauva ei ala tulla parin päivän sisällä ulos omia aikojaan. Siinä vaiheessa minä nappasin laukkuni ja takkini ja juoksin ulos. Meinasin oikeasti oksentaa, minua heikotti hirveästi ja en meinannut saada henkeä. Kävelin edestakaisin kävelykatua että rauhottuisin ja lähdin takaisin töihin. Siellä ei ehtisi ahdistua kun kiire on kova. Mutta sämpylä ja kaakao jäivät puolitiehen.
Miksi? En ole ihan varma itsekään. Sen tiedän että minua ällöttää äidit. Se niiden hössötys ja turha höösääminen. Karmiva pelko että minusta itsestäni tulee tuollainen joskus. Ihan kamalaa. Nytkin kun muistelen tuota päivällä kokemaani, käteni tärisevät ja poskeni alkoivat kuumottaa. En ymmärrä itsekään, sillä aion joskus yrittää saada lasta, joten miksi näin voimakas reaktio siitä että ihmiset rakastavat omia lapsiaan? Mutta kun liika on aina liikaa. Ehkä myös ympäristön paine on minulle liikaa. Useampi kuin moni on kysynyt naimisiinmenon jälkeen että millos vauva tulee tai että joko on pulla uunissa? Mitä se muille kuuluu? Ihankuin sellainen asia pitäisi yleensäkään ilmoittaa naapurin serkun tuttavalle, pidän asiani ominani kiitos vain. Minä en ole hommaamassa lasta pitkään aikaan, olen tyytyväinen näin (eikä saa syöttää mulle sanojani jos vahinko käy).
Myös todella todella todella monet läheiset ja tuttavatkin ovat saaneet juuri lapsia tai ovat raskaana tai ovat raskaana uudestaan, ja olen onnellinen heidän puolestaan ja ihanaa kun he saavat lapsia, mutta luulen että tämäkin ahdistaa. Miksi muut luopuvat vapaudestaan? Kurjaakin kurjempaa jos olisi ollut karmiva päivä esimerkiksi töissä, eikä sen jälkeen saisi rentoutua miehen kainalossa punaviinin kanssa elokuvasta nauttien, vaan olisi pakko huolehtia lapselle ruokaa ja viihdyttää sitä ja käyttää pesuilla ja lukea satu ja nukuttaa. Argh. Missä minä? Hmm... niinpä. Missä minä. Enpä tiedä sitä vielä itsekään niin ottaisiko siihen sitten jonkun ylimääräisen kenestä huolehtia kun ei osaa pitää vielä huolta itsestäänkään... Sekö on pelkoni syy? Tiedän että huolehtisin lapsesta ja tietysti rakastaisin sitä täydestä sydämestäni, mutta unohtaisin itseni ja keskittyisin ennemmin siihen. Ja sitten olisin juurikin tuollainen lähiöäiti jonka maailmaan ei kuuluisi muuta kuin tuo lapsi.
Minun pitää siis oppia tuntemaan ensin itseni, järjestää maailmani niin että osaan huolehtia itsestäni ja että olen tyytyväinen sen kaikkiin osa-alueisiin, niin ehkä sitten olisin valmis äidiksi.
Ps. Ihana mieheni lupasi tehdä sen kaiken lapseen liittyvän hössötyksen ettei minun tarvitse
Pps. Miten voin olla ilman derby-treenejä lähes vuoden sitten kunhan joskus lapsi minut yllättää?????!!!!
1.12.2011
Sadness and death
En tiedä miksi, mutta tänään on ollut surullinen päivä. Ei hätää, ei masennusta ilmassa, mutta surua kyllä. Vieläkin tuntuu että voisi itkeä vaikka olen jo muutaman kerran itkenytkin.
Mahdollisesti johtui kahvitaukokeskusteluista. Tuli niiden seurauksena ahdistus-suru. Edelleenkään en halua tietää mitä hirveyksiä maailmassa tapahtuu, en halua puhua kuolemasta.
Puhuivat töissä siitä miten maailmassa on liikaa ihmisiä, jolloin kohta kaikille ei riitä ruokaa. Ja miten sitä ei riitä nytkään. Minä istuin hiljaa ja yritin olla puuttumatta keskusteluun. En halua ajatella tuollaisia, miten tulee olemaan jossain vaiheessa tiukkaa ja kärsimyksiä. En halua tietää että jossakin päin maailmaa joku kuolee nälkään. En halua tietää kuolemasta. En halua lukea lehdestä mitä sioille tehdään teurastamossa.
Kaikki tuollainen maailman pahuus aiheuttaa minulle ahdistuksen ja surullisen olon. Tulee myös riittämätön olo. Haluaisin auttaa kaikkia joilla on paha olla, mutta kun ei voi. Kun ei voi tehdä mitään mikä auttaa. Siitä seurauksena suru. Suru ja ahdistus. Ahdistus ja suru.
Sama ongelma myös oman vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Kun niille ei voi tehdä mitään ja ne vaan tapahtuu. Jos jään liikaa ajattelemaan aihetta niin ahdistun. Jos näen esimerkiksi kaupungilla vanhan mummon joka joutuu kävelemään kumarassa ja kepin avulla, näen oman tulevaisuuteni. En kestäisi sitä. En kestäisi että omat jalat eivät enää kanna ja selkä pettää. En kestäisi sitä että mieheni olisi kauan sitten jo mennyt manalan maille ja minun pitäisi kituuttaa huonokuntoisena ja odottaa viikatemiestä. En kestäisi sitä etten voisi enää tehdä itse asioita vaan tarvitsisin apua. Sekö siinä on mikä pelottaa? Avun pyytäminen? Vihaan sitä. En halua pyytää apua, teen kaiken aina itse. En haluaisi olla niin heikko että pitää pyytää apua. Haluan lähteä täältä suorilta jaloilta. Mutta en vielä.
En myöskään halua että kukaan läheiseni kuolee. Otan kaiken sellaisen niin raskaasti. Sen ei tarvitse olla kuin oma kissa (ihana Tuhnu-pikkuiseni) joka jää auton alle ja minulle pitää hakea rauhoittavia ensiavusta ja olla kotona viikko. Entä jos niin käy läheiselle ihmiselle? En edes uskalla ajatella. Eli olen siis todella herkkä? Kovan "minä itse" kuoren alla on herkkä tyttönen. Ei ihme siis että on pitänyt kasvattaa kuori suojaamaan maailman pahuudelta ja kovuudelta, sillä muuten menisin täysin sekaisin. Öö, no olenkos sitten ihan täysijärkinen kolmen eri mielialalääkkeen käyttäjä? Huh...
Itkun jälkeen tulee turtuneisuus. Ajatus ei kulje. Väsyttää...
Mahdollisesti johtui kahvitaukokeskusteluista. Tuli niiden seurauksena ahdistus-suru. Edelleenkään en halua tietää mitä hirveyksiä maailmassa tapahtuu, en halua puhua kuolemasta.
Puhuivat töissä siitä miten maailmassa on liikaa ihmisiä, jolloin kohta kaikille ei riitä ruokaa. Ja miten sitä ei riitä nytkään. Minä istuin hiljaa ja yritin olla puuttumatta keskusteluun. En halua ajatella tuollaisia, miten tulee olemaan jossain vaiheessa tiukkaa ja kärsimyksiä. En halua tietää että jossakin päin maailmaa joku kuolee nälkään. En halua tietää kuolemasta. En halua lukea lehdestä mitä sioille tehdään teurastamossa.
Kaikki tuollainen maailman pahuus aiheuttaa minulle ahdistuksen ja surullisen olon. Tulee myös riittämätön olo. Haluaisin auttaa kaikkia joilla on paha olla, mutta kun ei voi. Kun ei voi tehdä mitään mikä auttaa. Siitä seurauksena suru. Suru ja ahdistus. Ahdistus ja suru.
Sama ongelma myös oman vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Kun niille ei voi tehdä mitään ja ne vaan tapahtuu. Jos jään liikaa ajattelemaan aihetta niin ahdistun. Jos näen esimerkiksi kaupungilla vanhan mummon joka joutuu kävelemään kumarassa ja kepin avulla, näen oman tulevaisuuteni. En kestäisi sitä. En kestäisi että omat jalat eivät enää kanna ja selkä pettää. En kestäisi sitä että mieheni olisi kauan sitten jo mennyt manalan maille ja minun pitäisi kituuttaa huonokuntoisena ja odottaa viikatemiestä. En kestäisi sitä etten voisi enää tehdä itse asioita vaan tarvitsisin apua. Sekö siinä on mikä pelottaa? Avun pyytäminen? Vihaan sitä. En halua pyytää apua, teen kaiken aina itse. En haluaisi olla niin heikko että pitää pyytää apua. Haluan lähteä täältä suorilta jaloilta. Mutta en vielä.
En myöskään halua että kukaan läheiseni kuolee. Otan kaiken sellaisen niin raskaasti. Sen ei tarvitse olla kuin oma kissa (ihana Tuhnu-pikkuiseni) joka jää auton alle ja minulle pitää hakea rauhoittavia ensiavusta ja olla kotona viikko. Entä jos niin käy läheiselle ihmiselle? En edes uskalla ajatella. Eli olen siis todella herkkä? Kovan "minä itse" kuoren alla on herkkä tyttönen. Ei ihme siis että on pitänyt kasvattaa kuori suojaamaan maailman pahuudelta ja kovuudelta, sillä muuten menisin täysin sekaisin. Öö, no olenkos sitten ihan täysijärkinen kolmen eri mielialalääkkeen käyttäjä? Huh...
Itkun jälkeen tulee turtuneisuus. Ajatus ei kulje. Väsyttää...
21.11.2011
pelottaa...
Olin viime viikon sairaslomalla kotona. Sitä ennen puhuin pomon kanssa vakavia. Jopa irtisanomisesta. Ei niin kivaa. Siksi siis jännittää ja pelottaa mennä takaisin töihin aamulla, kun ei tiedä yhtään miten siellä otetaan vastaan. Ok, meillä on jossain välissä yhteinen tapaaminen, missä on hoitajia ja pomo ja minä ja liekö vielä joku, että selvennetään kaikille missä mennään. Ihanku sitä itsekään tietäisin. Blaaaaaaaaaaaah. No sen tiedän että keskittymiseni ei sovellu tuohon työhön vaikka sitä kuinka haluaisin. Ei minusta vain ole siihen. Piste. Mun pitää oikeasti saada tehdä koko ajan jotain ja mahdollisesti jopa liikkuakin. Ei tuollainen 8h-tietokoneella-päivä ole minua varten. Harmi tosin, olisin halunnut kovasti olla insinööri. Ja ehkä joku päivä arkkitehti. Aaaa, mun olis pitäny olla arkkitehti joskus 50v. sitten. Sillon olis saanu vielä piirtää käsin ilman tälläisia typeriä koneita. Käsillä tekeminen on ihan selkeästi mun juttu. Tai joku missä saan olla ihmisten kanssa. Eli ei ihme että masentaa kun kökötetään vaan omien koneiden äärellä päivät eikä olla sosiaalisia muiden kanssa muuta kuin kahvitunnilla. Tai ainakin minua masentaa, en tiedä muista.
Hei. Mä olen saanut blogiini tunnustuksia. Kääk. En ihan varmasti tiedä mitä ne on ja mitä niille pitää tehdä, mutta sen voin kertoa ettei minulla ole niin montaa blogia jota seuraisin että voisin hirveästi lähettää niitä eteenpäin. Eihän se ole mikään ketjukirje-juttu et mulle tulee ongelmia ja onnettomuuksia jos mä en niitä eteenpäin laitakaan???? Huih... pitää tässä joku päivä postata ne tänne, saa muutkin nähdä hienot tunnustukset =)
Äh, kello jo ihan liikaa, pitäis mennä nukkumaan. Pitäis ja pitäis. Miks aina pitää tai on pakko tehdä kaikkea? EIkö joskus vaan vois mennä ja tehdä niinku haluaa ja miltä tuntuu? Jaa, en tiedä tosin, voi olla että olenkin aina tehnyt niinkuin haluan. Harvemmin mennyt ihan oppikirjojen ja sääntöjen mukaan, mutta tarvitseekokaan? No ei. Ei tietenkään. Oh no... Klisee tuloillaan! Eli elämä on liian lyhyt siihen että menee samoja reittejä kuin muutkin. Minä ainakin yritän löytää omat polkuni ja myös kulkea niitä. Tällä hetkellä tosin minun polkuni on metsittynyt ja sitä on vaikea kulkea, mutta enköhän mä jostain vielä löydä hyvän raivaussahan joka helpottaa etenemistä! Thank you and good night!
ps. Olin pick-up-ladynä burleski-esityksessä perjantaina. Siitä ehkä kuvia tai muuta juttua myöhemmin.
JA vielä: mun takki tulee tällä viikolla! Eli pistin viimeiset roposeni uuteen talvitakkiin. Hyvä minä! Ja hyvä Mies kun elättää loppukuun! =)
Hei. Mä olen saanut blogiini tunnustuksia. Kääk. En ihan varmasti tiedä mitä ne on ja mitä niille pitää tehdä, mutta sen voin kertoa ettei minulla ole niin montaa blogia jota seuraisin että voisin hirveästi lähettää niitä eteenpäin. Eihän se ole mikään ketjukirje-juttu et mulle tulee ongelmia ja onnettomuuksia jos mä en niitä eteenpäin laitakaan???? Huih... pitää tässä joku päivä postata ne tänne, saa muutkin nähdä hienot tunnustukset =)
Äh, kello jo ihan liikaa, pitäis mennä nukkumaan. Pitäis ja pitäis. Miks aina pitää tai on pakko tehdä kaikkea? EIkö joskus vaan vois mennä ja tehdä niinku haluaa ja miltä tuntuu? Jaa, en tiedä tosin, voi olla että olenkin aina tehnyt niinkuin haluan. Harvemmin mennyt ihan oppikirjojen ja sääntöjen mukaan, mutta tarvitseekokaan? No ei. Ei tietenkään. Oh no... Klisee tuloillaan! Eli elämä on liian lyhyt siihen että menee samoja reittejä kuin muutkin. Minä ainakin yritän löytää omat polkuni ja myös kulkea niitä. Tällä hetkellä tosin minun polkuni on metsittynyt ja sitä on vaikea kulkea, mutta enköhän mä jostain vielä löydä hyvän raivaussahan joka helpottaa etenemistä! Thank you and good night!
ps. Olin pick-up-ladynä burleski-esityksessä perjantaina. Siitä ehkä kuvia tai muuta juttua myöhemmin.
JA vielä: mun takki tulee tällä viikolla! Eli pistin viimeiset roposeni uuteen talvitakkiin. Hyvä minä! Ja hyvä Mies kun elättää loppukuun! =)
13.11.2011
Bad, bad, bad day...
Hmm... tämän piti olla mukava postaus. Vielä aamulla oli sellainen olo että tämä on hyvä päivä. Jossain vaiheessa päivää se kuitenkin muuttui. En tiedä miksi, tai miten, mutta niin kävi. Katsoin niinkin vaikuttavaa elokuvaa kuin Sekaisin Marista, ja kun se päättyi olo oli surullinen, mietteliäs, hieman masentunut. Ei johtunut millään lailla elokuvasta, sen voin kertoa. Ensin kiukuttelin miehelleni, koska aina ensimmäinen reaktioni huomata paha olotila purkautuu kiukkuna. Kiukuttaa kun ei tiedä mistä se olo tulee ja mistä se johtuu. Sitten tulee ahdistus. Kukaan, mukaanlukien eläimet, ei saa koskea minuun millään lailla. Ahdistaa jos joku on liian lähellä, jopa peitto jonka alla makoilin sohvalla alkoi kuristaa ja kiristää joka suunnalta. Sitten tulee itku. Purkautuu kunnon itkuna ensin, sitten sitä pidättelee kun ei enää jaksa itkeä. Sen jälkeen kyyneleitä tulee miten sattuu. Ja olo on pöllähtänyt ja hiljainen. Ajatukset sekaisin ja hajallaan. Yrittää pohtia mistä ihmeestä tämä kaikki johtuu. Kun mikään ei ole niin huonosti että pitäisi itkeä tai olla masentunut. Eilen oli hieno päivä. Hyvät roller derby treenit ja rakkaan ystävän syntymäpäivät. Mitä masentelemista niissä on? Aamukin meni ihan hienosti, katsellen Totoroa ja pötkötellen oman miehen kainalossa. Mitä masentelemista niissä on? Ei mitään. En ymmärrä. Vaikka pitäisi. Kuullut jo monta kertaa ettei masennukseen ole välttämättä syytä. Tosin laukaisevia tekijöitä pitäisi yrittää jäljittää. En löydä niitä. En sitten mistään. Se tunne vain tulee jostain ja kasvaa todella suureksi jolloin sisällä on vain sellainen ahdistava mytty jota ei saa auki. Tämä on pelottavin olotila maailmassa. Ainakin tällä hetkellä. Kun ei ole oman itsensä hallinnassa. Ja kun tätä olotilaa ei halua. En halua tuntea näin, mutta miten sen tunteen saa pois? Onko sellainen katkaisija olemassa että voi itse päättää millainen olo on milloinkin? Haluaisin kovasti löytää sen. Ei näitä jaksa. Varsinkin kun tiedostaa itse että nyt on huono päivä, se jotenkin tappaa kaiken iloisen asian ympärillä, vaikka eilen ja mahdollisesti taas huomenna ne on niitä iloisia asioita. Miksei tänään? Miksei löydy asioita mitkä nostaisi minut pois pahasta olotilasta huonona päivänä? Miksi siihen olotilaan pitää jäädä, vaikka itse huomaa että tästä olotilasta pitäisi päästä pois?
Too many questions...
Tiedän kun luen tätä hyvänä päivänä, etten tunnista itseäni tästä tekstistä. Hyvänä päivänä en löydä tätä tunnetta mistään. Mistä se sitten tulee jos itse en tunnista itseäni?
I hope tomorrow will be better...
Too many questions...
Tiedän kun luen tätä hyvänä päivänä, etten tunnista itseäni tästä tekstistä. Hyvänä päivänä en löydä tätä tunnetta mistään. Mistä se sitten tulee jos itse en tunnista itseäni?
I hope tomorrow will be better...
10.11.2011
Some stupid stuff
Ääää... Tänään olo tuntui tyhmältä. No ei tosin ole uutta. Mutta kun en tiedä mitään autoista, ja sitten pitäisi osata ostaa siihen jäähdytinnestettä. Vihreä vai punainen? Mikä ero? Täh? Näkee entisen nesteen väristä? Juu, helposti. Ai sitä pitää vielä laimentaa? Voi huoltsikan myyjä parkaa. Asiakkaana "tyypillinen nainen". En halua olla THE nainen ratissa. Tylsää. Haluan olla rallikuski joka vetää siistejä driftejä! No poliisin mielestä tää rallikuski ei saa ajaa enää yhtäkään sakkoa vuoden sisään tai sitte lähtee kortti. Tuplatylsää.
Ja sitte tää talvi. Nyt ei jaksais. Voisko se siirtyä hieman vielä? Ei huvittais laittaa pihaa kuntoon talvea varten. Ei kiinnosta herätä aiemmin aamulla että pitää varata 10 minuuttia auton raaputteluun. Ei nappaa vaihtaa autoon renkaita, tai lisätä jäänestonestettä (jonka nimisenä se ei löydy kaupan hyllystä vaan siinä lukee "jotain jotain katalysaattori jotain-neste"!). Ja kaiken hyvän lisäksi kaikki talvitakit on ihan kulahtaneita! Ei ole reilua! En ehtinyt kunnolla käyttää syystakkejani, ja nyt pitää laittaa takki jonka vanut on painunu niin että se on ohuempi kuin kesätakki! Tai toisesta takista puuttuu napit, joiden ompeleminen on jostain syystä maailman vaikein asia. Viimeinen on sitten laskettelutakki, ja niin urheilullinen sälli minä en ole että hiihtäisin kaupungilla napamantereelle tarkoitetuissa vaatteissa. Joku raja sentään!
Suunnittelen tosin pientä nettitilausta. Löysin ihanan takin joka on pakko saada. Ensin arvelin et jee tilaan sen ja maksan sen veronpalautuksilla. Mutta paskat, ei tule veronpalautuksia. Hmph. Ei, en ollut yksi niistä jotka sai Kelalta ihanan ulosotto-kirjeen, mutta pakko rako viime vuonna tehdä tälläinen ratkaisu kun rahaa ei tullut mistään suunnalta. Mutta kyllä tämä tästä, saatan verottaa häälahja/matka-rahastoa takin ostoon.
Ainiin, tämän hetkinen tympeys saattanee johtua siitä että menin naimisiin viikonloppuna. Siis asiahan ei ole huono itsessään, oli maailman ihanin, täydellisin ja onnellisin viikonloppu ikinä, ja minun mieheni on ihanin ja täydellisin mies ikinä! Mutta kun rakastan mieheni ohella myös kaikenlaista suunnittelua, ja nyt häiden suunnittelu ja toteuttaminen on ohi, en tiedä mitä tekisin. Ja se ei ole kiva. Tosin päässähän käy kuhina, kun siellä suunnitellaan sisustamista, remontointia, ompelemista, matkustelua, auton huoltoa, uusia harrastuksia, blogia, JOULUA!, isänpäivää, isän synttäreitä, ystävän synttäreitä, siskon synttäreitä, toisen ystävän synttäreitä, huomisen kauhuelokuva yötä elokuvateatterilla, ensi viikon esitystä, Rokumenttia, pikkujouluja monin kappalein, sanoinko jo JOULUA!, eläinten hoitoa, kehon kiinteyttämistä, korujen askartelua, neulomista, kirjoittamista... joo, voisin jatkaa listaa loputtomiin. Ei käy elämä tylsäksi pään sisällä, mutta kun oikeassa elämässä ei ehdi millään toteuttaa kaikkea. Tosin yritän kuitenkin =)
Tykkään muuten joulusta jos ei tullut jo selville. Rakastan koristelua ja lahjojen hommaamista. No ok, Halloween on kyllä suosikkini, mutta siitä ei voi hullaantua näin paljon kun sitä ei ole esillä täällä niin paljoa. Eli joulunhuuruisia unia kohti kiitää sankarimme! Oikeasti: lääke alkaa vaikuttaa ja silmät painuu kiinni, joten pakko sulkea kone... zzzzzzzzz
 |
| mökötän |
Ja sitte tää talvi. Nyt ei jaksais. Voisko se siirtyä hieman vielä? Ei huvittais laittaa pihaa kuntoon talvea varten. Ei kiinnosta herätä aiemmin aamulla että pitää varata 10 minuuttia auton raaputteluun. Ei nappaa vaihtaa autoon renkaita, tai lisätä jäänestonestettä (jonka nimisenä se ei löydy kaupan hyllystä vaan siinä lukee "jotain jotain katalysaattori jotain-neste"!). Ja kaiken hyvän lisäksi kaikki talvitakit on ihan kulahtaneita! Ei ole reilua! En ehtinyt kunnolla käyttää syystakkejani, ja nyt pitää laittaa takki jonka vanut on painunu niin että se on ohuempi kuin kesätakki! Tai toisesta takista puuttuu napit, joiden ompeleminen on jostain syystä maailman vaikein asia. Viimeinen on sitten laskettelutakki, ja niin urheilullinen sälli minä en ole että hiihtäisin kaupungilla napamantereelle tarkoitetuissa vaatteissa. Joku raja sentään!
Suunnittelen tosin pientä nettitilausta. Löysin ihanan takin joka on pakko saada. Ensin arvelin et jee tilaan sen ja maksan sen veronpalautuksilla. Mutta paskat, ei tule veronpalautuksia. Hmph. Ei, en ollut yksi niistä jotka sai Kelalta ihanan ulosotto-kirjeen, mutta pakko rako viime vuonna tehdä tälläinen ratkaisu kun rahaa ei tullut mistään suunnalta. Mutta kyllä tämä tästä, saatan verottaa häälahja/matka-rahastoa takin ostoon.
 |
| ihana, eikö!!!? |
Tykkään muuten joulusta jos ei tullut jo selville. Rakastan koristelua ja lahjojen hommaamista. No ok, Halloween on kyllä suosikkini, mutta siitä ei voi hullaantua näin paljon kun sitä ei ole esillä täällä niin paljoa. Eli joulunhuuruisia unia kohti kiitää sankarimme! Oikeasti: lääke alkaa vaikuttaa ja silmät painuu kiinni, joten pakko sulkea kone... zzzzzzzzz
9.11.2011
I just don´t fit into a box
Kökötin juuri puoli tuntia suihkussa lattialla ja piirtelin sormella kuvioita lattialaatoista ja lattiakaivon kannesta. Mietin taas ja ihan liikaa. Tuntuu etten mahdu mihinkään kategoriaan. Haluaisin! En ole koskaan ollut täysin vain jotain tai koskaan todella hyvä tai paras jossain, vaan olen ollut ihan hyvä lähes kaikessa. Johtunee siitä kun pitää niin paljon erilaisista asioista ettei voi vaan valita yhtä ja panostaa sitten siihen. Tämä käy kaikkeen elämässäni. Tyyliin ja makuun esimerkiksi. Nyt olen kotona hopparin näköisenä suuressa hupparissa ja college-capreissa, huomenna töissä insinöörinä farkuissa ja neuleessa, ja lauantaina mahdollisesti kaupungilla pin-up-tyttönä (jos saan tukan onnistumaan!)
Olisi hienoa olla täysiverinen insinööri, ymmärtää rakentamisesta kaikki ja kulkea hienoissa jakkupuvuissa joka päivä. Toisaalta taas jos näen tälläisen ihmisen kadulla, kulkevat kylmän väreet selässäni. Yök, ahdistavan tavallinen pentti-perusinsinööri! Tai sitten haluaisin olla kunnon rokkari-tyttö kirkkaanvärisessä tukassa, ketjuissa ja revityissä tennareissa. Mutta buhaaahaahaaa mikä räjähdysnauru jos laittaisin itseni sen näköiseksi. Olen siis sekoitettu versio vähän kaikesta kaikin eri tavoin. Esimerkiksi autot.
Yritän osittain olla ekologinen ja kierrättää mahdollisimman paljon, mutta autas kun tulee kyse autoista, nopeat vievät sydämeni. Kulutuksesta ja päästöistä viis. Calibrani syö eniten bensaa maailmassa (lukuunottamatta kunnon amerikan rautaa, nam) mutta en haluaisi luopua siitä koskaan. Tosin jos joulupukki ja tähdenlennot ja lotto tuottaisivat tuloksia, tuunaisin sen mustaksi superautoksi! Tuli muuten mieleen että toivoin mieheltäni lahjaksi Transformers Camaroa, en saanut sellaista kakarana, joten nyt voisin haluta sen ;)
Äh, eksyin taas aiheesta. Joka ei yllätä. Missäs olinkaan.
Erikoista siis että olen näin montaa mieltä samasta asiasta. Siskoni kanssa joskus puhuimmekin että meistä tulisi todella huonoja poliitikkoja sillä olisimme mieluusti kaikkien kanssa kaikissa asioissa samaa mieltä. Tästä syystä en ole koskaan osannut valita puoluetta, enkä siis äänestä.
Huh. En koskaan puhu politiikasta. Anteeksi, lipsahdus.
Taidan nyt käydä vaatekaappini kimppuun, pitää esitykseen keksiä vielä asu, ja pikkuisen alkaa jo jännittää!
Ja muuten, eikö olekin erittäin rakennusinsinöörimäinen sormus minkä löysin tänään kaupungilta?
 |
| Minä nättinä päivänä |
 |
| Kalikka |
Yritän osittain olla ekologinen ja kierrättää mahdollisimman paljon, mutta autas kun tulee kyse autoista, nopeat vievät sydämeni. Kulutuksesta ja päästöistä viis. Calibrani syö eniten bensaa maailmassa (lukuunottamatta kunnon amerikan rautaa, nam) mutta en haluaisi luopua siitä koskaan. Tosin jos joulupukki ja tähdenlennot ja lotto tuottaisivat tuloksia, tuunaisin sen mustaksi superautoksi! Tuli muuten mieleen että toivoin mieheltäni lahjaksi Transformers Camaroa, en saanut sellaista kakarana, joten nyt voisin haluta sen ;)
Äh, eksyin taas aiheesta. Joka ei yllätä. Missäs olinkaan.
Erikoista siis että olen näin montaa mieltä samasta asiasta. Siskoni kanssa joskus puhuimmekin että meistä tulisi todella huonoja poliitikkoja sillä olisimme mieluusti kaikkien kanssa kaikissa asioissa samaa mieltä. Tästä syystä en ole koskaan osannut valita puoluetta, enkä siis äänestä.
Huh. En koskaan puhu politiikasta. Anteeksi, lipsahdus.
Taidan nyt käydä vaatekaappini kimppuun, pitää esitykseen keksiä vielä asu, ja pikkuisen alkaa jo jännittää!
Ja muuten, eikö olekin erittäin rakennusinsinöörimäinen sormus minkä löysin tänään kaupungilta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)