Silence

Olen ollut siis loman jälkeen sairaslomalla, taas. Kun vaan ei jaksa. Ja pakkohan ei ole jaksaa. Sen alan tässä vähitellen oppimaan.

On pyöritty hoitajilla ja lääkärillä ja psykiatrille aika syyskuussa.

No töistä laittoivat sitten hyvän pommin tänään.
Irtisanoivat.

Onko oikeutettua vai ei, selvitys vielä kesken, mutta pahasti haiskahtaa että sairaslomalla masennuksen takia oleva irtisanotaan taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Phuh huh minkä porsaanreiän ovat kaivaneet. Muitahan siis ei irtisanottu ja minun jälkeeni yritykseen on tullut kolme työntekijää.

Eikä kiitostakaan herunut. Ja vaikka eivät olisi edes kiittäneet, mutta edes jotain! Oli kiva että olit täällä? Vaikka kahvit taukohuoneessa? No mut ei. Sekin kertoo että ei ihan puhtaat jauhot ole pussissa eikä yrityksessä osata hoitaa mitään asioita oikein.

Toisaalta ehkä hyvä näin. Pääsen kuitenkin liiton rahoille ja irti tuosta yrityksestä.
Tulevaisuuden miettiminen tulikin hieman nopeampaa kuin olin arvellut.

Tälläista siis tänne.

Ensi kerralla lupaan että jotain pirteämpää!

Vaikkapa sitten niistä 7 kenkäparista mitkä olen kahden kk sisään varastooni haalinut! ;D

Voimat koetuksella

Mistähän tätä lähtisi nyt purkamaan.
Ehkä siitä maniasta mikä vaivasi pari viikkoa sitten.

Viikon sisällä: otin yhteyttä kolmeen uuteen työpaikkaan ja yritin viedä jopa omia yritysajatuksiani eteenpäin ottamalla yhteyttä uusyrityskeskukseen. Suunnittelin Australiaan lähtöä vuodeksi, tai vaihtoehtoisesti kesäreissua Eurooppaan tai Japaniin, niin pitkälle suunniteltuna että lennot oli katsottuna kaikkiin, otettu yhteyttä eri matkanjärjestäjiin että saisi matkavinkkejä, laskettu säästöjä ja budjetteja, eläinten vahtien etsiminen vuodeksi, auton myynti, asunnon myynti /vuokraus välivuoden ajaksi jne. Otin yhteyttä koiranpentuvälittäjiin ja kenneleihin sillä ottaisin mielelläni Urpon seuraksi pikkuisen yorkshirenterrierin. Etsitty taloja ja käyty katsomassakin sellaisia. Melkein jopa ostettukin. Mietitty vieläkin Helsinkiin muuttoa. Ja tämän lisäksi sitten tietysti normaali arki eli työt, kotityöt, kaikenlainen askartelu ja puuhastelu sekä Roller Derby. Eli pää kävi taas melkoisilla ylikierroksilla ja ideoita ja ajatuksia lensi viuh viuh vaan!

Tajusin että nyt on maniavaihe päällä, ja laitetaan jarrut tapahtumalle. Mutta kuinkas kävi. Kielsin sitten itseltäni toteutamasta noista aiemmin mainituista yhtään mitään. Ja aiheutin masennuksen koska kaikki kiva on kieletty. Mutta kuinkas valitset? Jos haluaa kaikkea ja kaikenlaista, mistä päättää että mitä lähdetään viemään eteenpäin nyt ja mitä vasta myöhemmin?

Eli en osaa käsitellä tuota tautia edelleenkään... Huoh.

No sen ohella vatsani siis alkoi taas tempuilla ja päätin että nyt on viimeinen kerta kun oksennan kivusta olohuoneen lattialle. Päätin maksaa itseni kipeäksi käymällä yksityisellä lääkärillä tutkimuksissa. Ja sieltä löytyi epäspesifioidun tulehduksen lisäksi endometrioosi. Eli sellainen ihana naisten tauti joka on aiheuttanut minulle nämä kaikki kummalliset vatsavaivat, migreenin sekä kivuliaat ja runsaat kuukautiset. Ja tuota ei ole lukuisissa tutkimuksissa aiemmin löydetty???????? Olen kärsinyt noista vaivoista jo teinistä lähtien. Hyvä asia siis että selvisi mikä tuon aiheuttaa, mutta. Endometrioosi aiheuttaa lapsettomuutta ja se tauti kestää mahdollisesti koko loppuelämän. Joillakin leikkaus auttaa, minulle ehdotettiin kierukan laittoa. En ole innoissani hormonien käytöstä mutta jos se on ainut tapa päästä eroon kivuista, on se otettava harkintaan.

Otin taudinkuvan suht hyvin vastaan, eli jos en joskus saa sitten lapsia tuon taudin takia niin sitten adoptoidaan. Kunnes nyt viikonloppuna aloin lukea siskoltani lainaksi saamaa kirjaa adoptiosta. En päässyt kuin pari sivua eteenpäin kun valaistuin. En mahdollisesti koskaan saa adoptoida lasta. Ennen adoptiopäätöstä tehdään psykologiset testit ja tarkat selvitykset adoptiovanhemmille. Eli helou kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tervemenoa adoptio-oikeus.

Itkuhan siitä tuli. Ja tulee vieläkin jos ajattelen asiaa. Enkä edes tiennyt reagoivani tähän näin rankasti. Mutta tähän asti minulla oli vielä monta tietä avoinna lapsen saamiseen sitten joskus, nyt niitä ei ole enää niin monta. Tai ainakaan se ei tule olemaan helppoa.

Tiedän että voin tulla raskaaksi vaikka onkin endometrioosi. Tiedän että saatan saada adoptio-oikeuden silti koska en esimerkiksi enää käytä lääkkeitä. Mutta ei se helpota tämän hetkistä oloa ja sitä että en vain voi päättää että tehtäiskös lapsi.

Huoh... Liekö tuo asia painamassa mieltä vai mikä on mutta tänään heräsin siihen että sain kammottavan ahdistus/paniikkikohtauksen. Itkin, sydäntä ahdisti ja pisti, hengitin katkonaisesti. Sitä jatkui monta tuntia ja olin jo monta tuntia myöhässä töistä. Oli pakko ilmoittaa että en pääse tulemaan kohtauksen takia. Edelleenkin sydän hakkaa liian nopeaan tahtiin ja hengitys on katkonaista. Silmät turvoksissa ja kuivuneet. Olo tällä hetkellä täysin lyöty. Ja sen kunniaksi mulle tulee vielä puhelu että talo jota piti käydä katsomassa tällä viikolla ja josta oltiin todella innoissamme, oli myyty.

Nyt ei mee vahvasti.

Päivitys:
Eilinen kipusi siis pahimpien päivien top5-listalle. Illan kuluessa jumitin vielä niskani joka aiheutti migreeniäkin pahemman pääkivun, sekä kuukautiseni alkoivat taas 2 viikon tauon jälkeen. Kokovartalokipu päästä vatsaan ja alaselkään. Ei niin kivaa.

Misunderstood.

Ääää, suunnittelin jo et sunnuntaina kirjoitan sit jotai kivaa kun on uus kuva jalassa ja mukava viikonloppu takana kaikin puolin.

Niinpä niin. Paljon sitä aina osaa ennustaa etukäteen.

Eli ei mitään vakavaa sinänsä ole sattunut, mutta mieli on todella maassa.

Perjantaina oli tapaaminen mielenterveyskeskuksella, joka rauhoitti mieltä ja sain uusia näkemyksiä elämäntilanteeseeni. Mies ei ymmärtänyt näitä näkemyksiä. Tatuointiaika peruuntui. Nukuin 14h, joka turhautti ihan pirusti kun on muutakin tekemistä kuin nukkua. Lauantaina näkemyseroja treeneissä. Autosta pimahti akku kun olisi pitänyt kyyditä ihmisiä ja oli kiire tupareihin. Riitaa miehen kanssa, jota ei oikeastaan koskaan tapahdu (ainakaan niin että myös mies olisi suuttunut). Pientä kinaa myös ystävän kanssa. Sunnuntaina asuntoesittely asunnossamme josta olisi pitänyt päästä pois alta kissojen ja koiran kanssa, mutta auto ei ollut käytössä. Piti siivota krapulassa aamulla ennen esittelyä. Sunnuntaille siirretty tatuointiaikakin peruuntui. Auto sammui kiellettyyn parkkiin, joten auto saatava pois ennen maanantaita. Autossa varusteita joita joukkueemme jäsenet tarvitsisivat maanantaina, mutta ei tietoa lähteekö tuo auto enää käyntiin. Kun yritetään mennä käynnistämään autoa kaapeleilla, alkaa sataa kaatamalla vettä. Auto viimein pihassa.

Mutta lopulta nämä asiat eivät ole minua maahan polkeneet, sillä tiedän että shit happens ja ehdin esimerkiksi tatuoinnin ottaa myöhemminkin, ja autoon ostettava siis uusi akku. Vaan asia mikä minua on haitannut koko viikonlopun on se ettei minua ymmärretä. Tai kuunnella. Olenkohan päivitellyt joskus tätä samaa asiaa?

Minua ei ymmärretä. Piste. Aiheutanko sen itse? Enkö osaa tarpeeksi hyvin ilmaista itseäni? Vai enkö tee sitä lainkaan? Vai eikö minua vaan haluta ymmärtää? Tai jakseta kuunnella?

Koen tätä kaikkialla tällä hetkellä. Töissä, kotona, ystävien seurassa, siskoni seurassa, joukkueessa... vanhempiani en edes yritä sillä ne eivät ole koskaan minua ymmärtäneet vaikka kovasti niin tahtoisin. Heidän maailmankatsomuksensa on vaan niin kaukana omastani etten enää edes halua yrittää.

Mutta läheisimpäni. Minut ehkä kuullaan muttei kuunnella oikeasti. Ja jos kuunnellaan, puheitani vähätellään. Vai enkö vain osaa tarpeeksi voimakkaasti ilmaista mielipidettäni tai sanojani että joku oikeasti joskus kuulisi.

Ja koska minut vain kuullaan eikä kuunnella, minua ei ymmärretä. Tahtoisin niin kovasti että joku pääsisi pääni sisään ja näkisi/kokisi/kuulisi/ymmärtäisi mitä se käy läpi, tuntisi oikeasti minut kuka minä olen ja siksi ymmärtäisi mitä puhun ja miksi. Enkö siis vain itse päästä sinne ketään? En tiedä. En oikeasti tiedä. En ehkä osaa avata ajatuksiani oikein ja ne tulevat väärin ulos suusta?

Mies kyllä kuuntelee mielellään ja haluaisi kovasti ymmärtää, mutta ei vaan ymmärrä. Liekö miehen ja naisen eroja, miksen osaa selittää päässäni käyviä asioita hänelle niin että ymmärtäisi mitä tarkoitan. Siskoni kanssa vähän tämä sama ongelma, tosin sitä ei voi selittää miehen ja naisen eroilla.

Töissä ei todellakaan kuunnella eikä kuulla vaikka huutaisi keskellä työpöytää täyttä kurkkua. Ja se maailma on niin eri kuin missä minä oikeasti elän tai haluaisin elää, joten en enää edes yritä huutaa. Ei siellä vain ymmärretä. Ihmiset on työkoneita, ei muuta.

Joukkueeni turhauttaa tällä hetkellä todella paljon. Joukkueen kesken on niin paljon näkemyseroja asioiden hoidosta.  Tietäähän sen että kun on kourallinen naisia jotka yrittää kaikki hoitaa samoja asioita, ettei siinä lopulta käy hyvin. Yritän välillä puhua järkeä, asioita pitää hoitaa kompromissien avulla sillä kenenkään yhden mielipide ei ole välttämättä se oikea, mutta tuntuu että ääneni hukkuu monen muun voimakkaamman äänen alle ja kiistoja tapahtuu. Joukkue tarvitsisi selkeästi valmentajan. Kun lähes koko joukkue yrittää olla valmentaja yhtä aikaa, ei siitä ole tiedossa kuin sotkua. Joukkueessa tosin on myös omanlaisiaan kuppikuntia, ja koska minä ainakin yritän ymmärtää niitä kaikkia, en kuulu niihin mihinkään. Välillä tuntuu että voisin ihan hyvin lähteä tuosta maailmasta, saisin ainakin vapaa-aikani takaisin.

Minulla ei ole yhtään ystävää joka tietäisi minusta kaikkea. Ystäväni ovat kaikki niin erilaisia, ja erilaisista maailmoista sekä keskenään että minun kanssa. Ystäväni jostain piiristä tietää jotain asioita ja toinen toisia, ihan vain siksi koska ne asiat sopivat näiden ystävien maailmaan ja ymmärrykseen. Ja jos yritän paljastaa itsestäni asioita jotka kuuluvatkin siihen toiseen maailmaan ja näkemykseen, ne torjutaan joko olemalla huomioimatta kokonaan, tai vähätellään ja kerrotaan päälle jokin tarina että miksi asia ei ole näin. Miksi ei voida ymmärtää etten ole samanlainen kuin he itse? Paheksutaan asioita joita ei ymmärretä, muttei halutakaan ymmärtää sillä se tarkoittaisi että minua pitäisi kuunnella.

En ymmärrä miksei minua haluta ymmärtää. 

Having second thoughts of my life

Että näitä päiviä...
Heräsin viideltä kun mies tuli kotiin töistä. Nukuin siis reilusti yli 14h. Ja olisin voinut kääntää kylkeäni jatkaa unta tämän päivän.

Mikään ei kiinnosta ja suututtaa kaikki. Tekisi mieleni huutaa ja raivota. Ja toisaalta puhua. Puhua kaikesta mikä vaivaa ja painaa mieltä. Mutta suu pysyy visusti kiinni. En halua vaivata ketään ongelmillani. Ja kesä on taukoa ettei käy puhumassa istunnoissa.

Haluan pois. Haluan että kaikki olisi toisin. Haluan pois. Kauas pois. Pois täältä, pois omasta elämästä, ettei sitä tarvitsisi miettiä.

Tämän laukaisi mahdollisesti mieheni lause eilen. Joku suuttumuspuuska minulla taas meneillään, ja ketutuksissani piirtelin kun suutani en saanut auki puhuakseni. Piirsin kuvan riipuksesta. Mies kommentoi että se on hieno. Siltä istumalta aloin selventää mitä materiaalia se on, miten se on työstetty, miten nauha pujotetaan riipukseen... Suuttumus unohtui. Mies totesi: sinun pitäisi tehdä tuota työksesi. Heräät eloon ja innostut, kun teet ja puhut tuollaisista asioista.

Tiedän. Tiedän, tiedän, tiedän.
Jatkuvaa tappelua pään sisällä. Nyt on vakituinen työpaikka, palkankorotus tulossa kunhan pomot saa määrän sovittua, työt alkaneet onnistua pikku hiljaa jne... Mutta mä vihaan tuota kiirettä töissä. Tai sitä aikataulua millä siellä töitä tehdään. Kaikki valmista heti nyt ja vain ehkä 1 henkilö tekemässä yhtäkin projektia. Vihaan toimistotöitä. Vihaan sitä että joudun teeskentelemään jotain mitä en oikeasti ole. Vihaan etten saa näyttää töissä siltä miltä oikeasti haluaisin.

Haluaisin tehdä töitä käsilläni. Piirtää, maalata, askarrella, rakentaa, sisustaa, ommella, näperrellä, käyttää mielikuvitusta... Olla luova. Mutta kuka käsityöläinen saa sellaista palkkaa kuin minä nyt? Jos ei ole erityinen lahjakkuus. Heittäisin kaiken, tuloni ja ammattini, menemään. Mutta olisin onnellinen? Miksen uskalla ottaa sitä hyppyä? Miksi kulutan itseni ja luovuuteni ja mielikuvitukseni menemään mielikuvituksettomassa työssä istuen tietokoneella päivät pitkät?

Tämän paremmin en osaisi tilannetta kuvata. Minä vs minä.

Ja nyt tuli itku kun tajusin. Kokeilin olla ottamatta litiumia. En ole syönyt sitä viikkoon. Onko se lääke turruttanut minut? Tuudittanut minut ajatukseen että elämäni on hyvä näin, tässä työssä, tässä asunnossa, tällä paikkakunnalla? Onko se hyvä vai huono? Olin onnellinen pitkään, pohjamutia en nähty eikä muisteltu? Kumpi tapa on onnellisempi? Jos on onnellinen, onko sillä merkitystä miksi ja minkä takia?

Mutta nyt minä en ole minä! En minä ole mikään hiton rakennusinsinööri! En minä ole numeroita pyörittävä matemaattinen henkilö joka ajattelee asioita järjen kannalta! Olen aina ollut ennemmin tunneihminen, katson maailmaa visuaalisesti, mikä on kaunista ja mikä ei, kurkin laatikon ulkopuolelle ennemin kuin sen sisälle. Olen oman elämäni taiteilija jos todellinen taiteilija en välttämättä olekaan. Ja silti olen tässä? Miksi? Miksen ole vielä päässyt tästä pois?

Olisiko olemassa jossain oraakkeli joka osaisi kertoa mitä teen...?

Alien

Kääk.
Mä vieraannun ihmisistä. Ja miks? Ku en tiiä!!!
Miten turhauttavaa. En osaa olla luontevasti enää ystävieni kanssa. Oikeastaan kenenkään läheisen kanssa, edes sukulaisten. Paitsi miehen kun se joutuu tätä pään leviämistä katsomaan päivästä toiseen.

Mun pää vetää niin ylikierroksilla etten pysy mukana. Oon viimeisen vuoden ajan joutunut miettimään non-stoppina mitä haluan elämältä, kuka olen, miksi olen ja kaikkee muuta kevyttä. Nyt kun pitäisi rentoutua ystävien seurassa, en yhtäkkiä osaakaan sitä. Kun pitäisi vain nostaa jalat pöydälle, nojata taaksepäin, ottaa huikka ja rupatella joutavia, alkaa pääni käymään kaikenlaisia kysymyksiä. Miksi olen tässä. Miksi juttelen tälläisia asioita. Miksi nämä ovat ystäviäni... Kyseenalaistan kaiken! Sitä kun on tehnyt niin kauan omasta itsestään, sitä alkaa myös tekemään muista.

Mä otan kohta loparit tästä päästä ja vaihdan tän johonkin toiseen.
Tosin tänään kävin pitkästä aikaa mielenterveyskeskuksella juttelemassa, ja mainitsin tästä samaisesta aiheesta, niin se täti siellä vaan innostui. Alat olla terve (tai lääkitys kohdallaan) kun osaat jo sanoa asioita itsestäsi tuolla tavalla ja osaat huomioida kun on tapahtunut muutosta.

Muutosta on tapahtunut. Tosin luulin aiemmin että hyvään suuntaan, sillä olen alkanut pikku hiljaa hyväksymään itseni. Ja toisaalta myöskin löytänyt itseni uudestaan. Olen kasvattanut itsetuntoa (joka onkin ollut hakusessa sen viimeiset 13 vuotta) joka tuntuu loistavalta! Vaikka tukka hapsottaa ja kiloja on tullut, en välitä siitä. Minussa on hyvä elää. Ja jos peilissä näyttääkin asuvan monsteri, osaan meikata itseni mielestäni ihan hyvännäköiseksi, jolloin mörkö jää sen kaiken maalin alle! Tälläinen olo on viimeksi ollut joskus teininä kun en välittänyt yhtään siitä mitä muut minulle sanoivat. Kuljin äitini 70-luvun nahkatakissa ja ylemmän luokan pojat nauroivat. Nauroin takaisin enkä välittänyt sillä se takki on maailman hienoin edelleen. Ja kukapa meidän pikkukylässä sellaista olisi ymmärtänyt. Vintagetakkia vuonna -97 kun kaikki muut pukeutuivat Adidakseen tai Nikeen. Hoh hoi...

Mutta muutos huonoon suuntaan siinä mielessä että onko tässä välissä kehittämäni suhteet alkaneet väärältä pohjalta? Kun minä olen ollut vaisu-minä? Oikeaa minua ei tunneta? Äääh, ei se niin voi olla. Siskoni tuntee minut koko elämäni ajalta ja silti olen jotenkin osannut erkaantua jopa hänestä. Ei kivaa.

Ehkä mulla on vaan nyt niin pää sekaisin oman elämäni etsimisen kanssa, niin en osaa jutustella joka päiväisiä tapahtumia enää noin vain, vaan joka kerta se sitten menisi jonnekin syvemmälle enkä jaksa sellaisia keskusteluja aloittaa, kun niitä jo yksinään pyörittää päässä päivät pitkät. Hmmm... onkohan siksi niin kun tuntuu että tuntemattomien kanssa on kivaa tällä hetkellä, koska niille voi rupatella kevyitä??? Ei tarvitse siirtyä niihin vakaviin aiheisiin koskaan?

Meinaan tuntuu että alan jutella joka kerta käydessäni melkein missä tahansa jollekin tuntemattomalle. Jään juttelemaan kaupan tädille, autan mummoa kadulla ja jutustelen hänelle samalla, olen jutustellut töissäkin (jota en oikeastaan aiemmin tehnyt) lähes mistä tahansa aiheesta. Ja sitten en osaa keskustella ystävilleni???
How fucked up am I?

Okei. Syytän osittain myös töitäni. Olen tehnyt viime aikoina todella paljon ylitöitä. En vaan enää jaksa illalla alkaa soitella kellekään, tai nähdä ketään. Treeneihin vaivaudun silloin tällöin, mutta eipä siellä jutustella. Mun sosiaalinen elämä on netissä tällä hetkellä joka on mielestäni kamalaa. Minä joka liputan ihan oikeassa elämässä tapaamisen puolesta. Minkäs teet kun istut koneella kellon ympäri, haluaa siinä vähän irtaantua töistä muuhunkin maailmaan välillä, vaikkakin sitten sen netin avulla...

Syytän myös lääkitystä. Esimerkiksi vasta tänään tajusin että miksi minun viimeisen puolen vuoden aikana tehdyt ryyppyreissut on päätyneet siihen että masentaa ja itkettää ja suututtaa. No ne samperin lääkkeet. Ne voimistavat alkoholin vaikutusta (tämä selittänee myös julmetut krapulat) jolloin ne minulla aiheuttavat tämän reaktion. Sillä tätä ei ole ollut jos olen ollut kuskina! Joten taidanpa jättää nuo alkoholihommat muille sillä osaan olla kyllä ihan tonttu ilmankin väkevää juomaa. Ja olenpahan parempaa seuraa ja itselläkin on parempi mieli...

Äh. En tiedä. Taitaa olla tämä vieraantuneisuus monen asian summa, joten täytyy malttaa odottaa jos töissä helpottaisi vähän, että alkaisiko tämä tyttö rentoutumaan siinä vaiheessa...

ps. tulipahan saarna

pps. haluan lomalle

ppps. haluan uudet kengät (ja tatuoinnin ja lävistyksen ja derbyluikat ja ja ja...)

pppps. olen facebook-kirppis-addikti

Honestly...

Jos nyt ei oo maananai ei sitten mikään. Jos kaikki voi mennä pieleen niin menee pieleen.

Mut ensinnäkin. Lopetan rehellisyyden tähän paikkaan. Se loppu just nyt. Samperin vakuutusyhtiöt, voisin räjäyttää ne kaikki. Ensin ne lopetti yksittäisten vakuutusten antamisen. Tämä tarkoittaa sitä että pitää koko perheen kaikki vakuutukset siirtää muualle nykyisestä että saan sellaisen henkilövakuutuksen mikä kattaa roller derbyn. Nyt kun kilpailutettiin kaikki ja lähetettiin vakuutusehdotukset hyväksytettäväksi, minun henkilövakuutus hylätään. Juuri se minkä takia kaikki tämä sähläys piti tehdä alunperinkin!!! Ja se hylätään kun olin rehellinen enkä valehdellut että en käytä lääkkeitä. Ja tämän piti olla selvä asia! Vakuutusyhtiön ämmä sanoi ettei se vaikuta sen saantiin millään lailla joten laita vaan tiedot siihen hakemukseen. Paskat. Saatanpa huomenna soittaa mukavia puheluita asiakaspalveluun...

Toiseksi. Viimeinen syy jäädä Joensuuhun hävisi tänään. Ja itkuhan siitä tuli. Juuri kun on selvittänyt pään ja haluamisensa, ja päättänyt että tämä on ihan hyvä kaupunki asua, tulee muutoksia. Eipä tässä oikein ole tulavaisuudella suuntaa muuta kuin etelässä. Toivon edelleen kovasti että löytäisin jonkun kytköksen jäädä tänne, mutta epäilen. Kesti nimittäin ainakin se pari vuotta saada ajatukset kasaan ja tulevaisuudelle suuntaa, joten en jaksa sitä täällä enää. Helpommin löydän itselleni tekemistä isommassa kaupungissa kuin täällä. No joo... saas nähdä. Tää on edelleen maanantai...

Kolmanneksi. Hirtän tuon kissan. Se jos ei lopeta tuota merkkailuaan niin se löytää itsensä sieltä mistä se löydettiin, eli metsästä. Kuseksikoon siellä minne lystää. Jos sattuu hitto hikisukka olemaan lattialla niin pitää siihenkin käydä luikauttamassa. Mattoja ei voi pitää lattialla eikä makuuhuoneen ovea kannata jättää päiväksi auki sillä sänky kokee karmean kohtalon siinä vaiheessa. Alkaa keinot loppua... Ja itkuhan siitäkin tulee jos tuosta reppanasta pitää luopua.

Ja tuosta lumen tulosta en edes aloita...

Low point

...pieni notkahdus. Huutoitkut suihkussa ja terapeuttinen vuodatus miehelle. Ei vaan jaksa. Pää täynnä kaikkea ja kun mitään ei saa purettua ulos. Ei välttämättä masennukseen tai mihinkään sairauteen liittyvä retkahtaminen, vaan ihan kun on jumissa. Kaikkea liikaa ja kuitenkin liian vähän. Töissä ylityötunteja joka päivälle, urasuunnitelmat ja haaveet täysin kesken, paino noussut, kotona remontti kesken, oma terveys ja sen epätietoisuus mitä on meneillään (sekä päässä että vatsassa, molemmat vihoittelee), rahapula ja oma tuhlaavaisuus, haluaako lapsia vai ei, muuttaakko pois vai ei, hoitamattomat asiat, maksamattomat laskut, pyöräkuume, Japanin matkan suunnittelu, onko töitä enää parin kk päästä... luetellakseni vain muutaman asian mitä pääni pyörittää ympäri ja ympäri, uudestaan ja uudestaan, päivä toisensa jälkeen.

Pahimman reaktion sai aikaan talo. Löysin sen unelmieni talon. Pikku huvilan omalla valmiilla puutarhalla. 1930 rakennettu hirsirakennus. Ihana ajan patinoima pikku sauna pihalla. Hieman rempallaan että siitä saisi muokattua juuri omanlaisen. Sekä juurikin oikean hintainen. Täysin väärä aika. Valitettavasti.
Olen taistellut ajatusteni kanssa että voinko jättää ottamatta kun kerran sellainen eteen tuodaan. Kävin katsomassa taloa pari kertaa, pankista saisi lainaa (hieman ehkä pitkin hampain), mies rakastaa taloa yhtä paljon kuin minä... Kaikki elementit kohdallaan. Mutta täysin väärä aika. Rahat vai kolmipyörä, ja minä valitsen sen kolmipyörän...

trickytrickytricky...

ikävä

hmph... mulla on ikävä jotain mutta en tiedä mitä. Varmaankin siis same old same old "en tiedä kuka mä oon".

katse tulevaisuudessa vai menneessä?

Huomaan asioita mistä olen ollut vahvasti jotain mieltä joskus nuoruudessa, ja olen tällä hetkellä jotain ihan päinvastaista. Mutta toisaalta taas olen täysin samanlainen kuin teininä ja löydän esimerkiksi vanhoista kuvista vaatteita joita edelleenkin pitäisin! Eli olenko jossain välissä unohtanut itseni?

Ulkonäöstäni huolehtimisen olen unohtanut kyllä. Oli aikoja jolloin en lähtenyt kouluun jos tukka ei mennyt hyvin. Ilman ripsiväriä ja rajauksia en näyttäytynyt missään, ja huulilla oli aina punaa. Ok, huulilla oli myös limen vihreää, valkoista, hopeaa, tumman violettia... Oh my, jotain ihan karmivaa. Hmm, toi violetti ei tosin ollut paha, saattaa jämät olla edelleen laatikossa =)
Ystäväni muistutti joskus minun sanoneen lukioaikoina etten kävele ikinä matalilla kengillä, enkä myöskään omistanut sellaisia. Korot olivat aina vähintään 6 senttiä ja ylöspäin.
Mutta kuitenkin, mitä mä olen nykyään. Työpäivänä päällä: farkut, joku toppi jonka päällä joku paita, jotkut kengät. Työpäivänä naamalla: useimmiten ei mitään! Työpäivänä tukka: pannalla tai ponnarilla ja pannalla. Ilman mitään aineita niin että se varmasti on kamala takku/rasvainen lätty työpäivän jälkeen.

What the f*** happened!???!!! Onko mulla siis ikävä sitä minua mikä joskus olin? Naiivia tyttöä suurine unelmineen? Hyvällä itsetunnolla siunattua maailmanmatkaajaa? (itseni mielestä siis olin silloin) Voi olla. Voi olla että haluaisin sen elämän innon mikä silloin oli. Kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja riitti energiaa tehdä koko ajan jotain. Miksi silloin ajattelin että maailma on täysin avoinna minulle ja voin tehdä mitä ikinä haluan? Miksi en enää? Onko maailma sulkenut oviaan?

Ei, minä olen sulkeutunut itse. Avannut ehkä silmiä enemmän maailman todellisuudelle enkä sille fantasialle mitä joskus näin. Ääää, tieto lisää tuskaa, eikös? Mä lyttään itseni asioissa jo ennen kuin olen niitä suorittamassa. "Kuitenkin se menee pieleen, et onnistu, älä edes yritä". Haluaisin sen ennakkoluulottomuuden takaisin mikä nuoruudessa oli. No joo, en ole vielä niin vanha (enhän?) että  voi puhua kaukaisesta nuoruudesta, ja olen edelleen nuori ja elämä edessä. Mutta kun ei tiedä mitä se elämä tuo mukanaan. Haluan tietää! En pidä tälläisesta tietämättömyydestä.

Mutta tulevalta toivon että saan revittyä itseni harmaasta arjesta ja alan taas olla oma itseni. Sellainen joka uskaltaa olla oma itsensä vaikka sitten siinä vihreässä huulipunassa. Ehkä sen myötä löydän myös elämälleni oikean suunnan...

Sadness and death

En tiedä miksi, mutta tänään on ollut surullinen päivä. Ei hätää, ei masennusta ilmassa, mutta surua kyllä. Vieläkin tuntuu että voisi itkeä vaikka olen jo muutaman kerran itkenytkin.

Mahdollisesti johtui kahvitaukokeskusteluista. Tuli niiden seurauksena ahdistus-suru. Edelleenkään en halua tietää mitä hirveyksiä maailmassa tapahtuu, en halua puhua kuolemasta.

Puhuivat töissä siitä miten maailmassa on liikaa ihmisiä, jolloin kohta kaikille ei riitä ruokaa. Ja miten sitä ei riitä nytkään. Minä istuin hiljaa ja yritin olla puuttumatta keskusteluun. En halua ajatella tuollaisia, miten tulee olemaan jossain vaiheessa tiukkaa ja kärsimyksiä. En halua tietää että jossakin päin maailmaa joku kuolee nälkään. En halua tietää kuolemasta. En halua lukea lehdestä mitä sioille tehdään teurastamossa.

Kaikki tuollainen maailman pahuus aiheuttaa minulle ahdistuksen ja surullisen olon. Tulee myös riittämätön olo. Haluaisin auttaa kaikkia joilla on paha olla, mutta kun ei voi. Kun ei voi tehdä mitään mikä auttaa. Siitä seurauksena suru. Suru ja ahdistus. Ahdistus ja suru.

Sama ongelma myös oman vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Kun niille ei voi tehdä mitään ja ne vaan tapahtuu. Jos jään liikaa ajattelemaan aihetta niin ahdistun. Jos näen esimerkiksi kaupungilla vanhan mummon joka joutuu kävelemään kumarassa ja kepin avulla, näen oman tulevaisuuteni. En kestäisi sitä. En kestäisi että omat jalat eivät enää kanna ja selkä pettää. En kestäisi sitä että mieheni olisi kauan sitten jo mennyt manalan maille ja minun pitäisi kituuttaa huonokuntoisena ja odottaa viikatemiestä. En kestäisi sitä etten voisi enää tehdä itse asioita vaan tarvitsisin apua. Sekö siinä on mikä pelottaa? Avun pyytäminen? Vihaan sitä. En halua pyytää apua, teen kaiken aina itse. En haluaisi olla niin heikko että pitää pyytää apua. Haluan lähteä täältä suorilta jaloilta. Mutta en vielä.

En myöskään halua että kukaan läheiseni kuolee. Otan kaiken sellaisen niin raskaasti. Sen ei tarvitse olla kuin oma kissa (ihana Tuhnu-pikkuiseni) joka jää auton alle ja minulle pitää hakea rauhoittavia ensiavusta ja olla kotona viikko. Entä jos niin käy läheiselle ihmiselle? En edes uskalla ajatella. Eli olen siis todella herkkä? Kovan "minä itse" kuoren alla on herkkä tyttönen. Ei ihme siis että on pitänyt kasvattaa kuori suojaamaan maailman pahuudelta ja kovuudelta, sillä muuten menisin täysin sekaisin. Öö, no olenkos sitten ihan täysijärkinen kolmen eri mielialalääkkeen käyttäjä? Huh...

Itkun jälkeen tulee turtuneisuus. Ajatus ei kulje. Väsyttää...