Blogin puolella hiljaista, mutta...

Olen tehnyt kaikkea ja en ole tehnyt mitään.

Mutta lääkärin määräyksestä? Eikö se silloin ole sallittua?

En siis ole tehnyt mitään järkevää, kuten hoitanut lakiasioita tai etsinyt töitä tai maksanut laskuja tai edes siivonnut kotia. Asioita mitä pitäisi tehdä.

Tosin olen sitten nähnyt paljon ystäviä, käynyt tapahtumissa ja konserteissa, mökkeillyt, käynyt treeneissä, kampaajalla, hoidoissa, hierojalla, laittanut kirpputorille tavaraa, ollut kuvattavana kaverin portfolioon, suunnitellut toisen kaverin kanssa muutamia kuvauksia, muuttannut siskoa, hommannut tatuointiajan, katsonut nauhalta (miltä nauhalta???) koko kesän ajalta tallennuksia sarjoista ja elokuvista, syönyt hyvin ja huonosti, nukkunut hyvin ja huonosti, syönyt tai ei syönyt lääkkeitä, käynyt mielenterveyskeskuksella ja lääkärissä juttelemassa monesti, saanut sairaslomaa syyskuun loppuun psykiatrin aikaan saakka, juonut ja juhlinut enempi kuin viime vuonna yhteensä (hyvä tai ei hyvä), ollut talkoissa keräämässä rahaa joukkueelle, harkinnut neljännen kissan hommaamista, askarrellut hamahelmistä kaikkea (addiktoitunut siihen), laittanut autoa kuntoon että sen saisi myyntiin, sienestänyt, korjannut eteisen oven, nukkunut lattialla/sohvalla sillä sänky käyttökelvoton, kokenut jatkuvaa pääkipua, ollut kuumeessa...

Ja en omasta mielestäni ole tehnyt mitään. Huoh... Ei kumma että oli työuupumusta jos en osaa sairaslomallakaan rauhoittua!!!

Pään kun saisikin sairaslomalle käskemällä. Ei se raukka vaan osaa. Käy ylikierroksilla jatkuvasti. Yritä siinä sitten suunnitella elämään tarkoitus, eli keino ansaita leipänsä, kun pää ehdottelee että mene vaikka roskakuskiksi, tai lääkäriksi, tai kampaajaksi, tai puusepäksi, tai ravintolanpitäjäksi tai tai tai... Siis ei edes sellaisia mitä oikeasti haluaisin tehdä (mutta voisin tehdä)! Mutta kun pääni mukaan jotakin olisi nyt tehtävä, ei tälleen kotona saa lorvia tekemättä mitään. Vaikka lääkäri niin käskisi. Huoh...

Nyt tosin kun tietää että ainakaan Joensuussa ei ole paljoa töitä rakennusinsinöörille, voi olla että tulee lähtö muualle. Mies kun päässee melko helppoon sisäisellä siirrolla muihinkin kaupunkeihin.

Saas nähdä...

Nyt tosin on syksylle vielä paljon tekemistä Joensuussa, joten toivottavasti lähtö ei tule ihan hetkessä! (asunnon myynti pitänee huolen siitä, ainakin minun kohdallani)

Ps. Toivon että malttaisin avata koneen hieman useammin kuin kerran kuussa. Paljon olisi tännekin jaettavaa ja kerrottavaa ja näytettävää!

Pps. Olen tällä hetkellä ihan kunnossa ja melko onnellinen. Hengähdystauko tekee ihan hyvää!

Not sure...

Olen vähän sekavin tuntein mennyt täällä.

Sekavin tuntein oikeastaan kaikkea kohtaan. Ja toisaalta taas ajatukset selkenee. Ja pää alkaa rauhoittua. Ja ilman lääkkeitä. Ja toisaalta sain lääkäriltä käskyn kokeilla uudestaan litiumia ja sen ohella vielä dopamiinia, unta rauhoittamaan.

Enemmän ja enemmän myös lääkäri alkaa vakuuttua että puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mistä minä ja mun hoitaja ollaan jo puhuttu pitkään. Mutta kun mielen kanssa ei voi tehdä nopeita päätöksiä. Tätä tutkitaan varmaan pitkään vielä.

Lääkärin mielestä voi olla kyse myös mun persoonallisuudesta ja luonteesta kiinni. Taiteilijaluonne hän sanoi. Ja että olen erikoinen. Ainakin siinä mielessä minkä kuvan annan ulospäin itsestäni. Nuori rakennusinsinöörinainen niittilaukku olalla. Nauroin ääneen.

Niinhän minä tähän asti olen aina itselleni sanonut. Minä vaan olen tälläinen, ei tälle voi mitään. Mutta kun nuo huiput ja kuopat alkaa vaikuttaa. Masennuksen osaan jo tunnistaa ja jopa hyväksyäkin sen, ja annan sen mennä ohi. Tiedän että nyt on paha olla, mutta ehkäpä jo ensi viikolla paremmin. Annan sen pahan olon vaan soljua ja maltan jopa käydä töissä tuolloin. Tosin työnteko ei välttämättä kulje tuolloin mitä parhaiten sillä saatan jumittua vain katsomaan ruutua tekemättä mitään. Mutta olen silti elämässä kiinni edes jotenkin, enkä tipahda pois kyydistä täysin niinkuin ehkä joskus aiemmin. Katoan ehkä hetkeksi, mutta tulen taas takaisin. En ehkä heti, enkä huomenna, mutta parin viikon päästä. Ja tiedostan sen synkimmälläkin hetkellä.

Nuo maniavaiheet hankalampia. Rakastan niitä ja sitä tehokkuutta, enkä huomaa sitä edes itse välttämättä. Ja silti nyt olen onnellinen ettei juuri nyt ole esim. koiran pentua hoidettavana tai australian välivuosi muutaman kuukauden päässä, sillä minulla ei oikeasti olisi niihin voimia. Ihania asioita ja toteutettavissa vieläkin, mutta ei juuri nyt. Kaikki maailman parhaimmat ideat ja sata muuta ideaa siihen päälle yhtä aikaa päässä ja pakko toteuttaa ne juuri nyt heti kerralla.

Pari viimeistä viikkoa ovat olleet mittapuullani äärimmäisen tylsiä. Vaikka olen tehnyt vaikka mitä ja ollut vaikka missä (vappua, polttareita, pelaamista ym.), on olo ollut todella tylsä. Koska mitään uutta ei ole tapahtunut. Uusia ideoia ei ole ollut eikä tullut. Kaikki mitä aloitin huipun aikana, on jäänyt kesken enkä jaksa toteuttaa niitä loppuun, esim. vaatehuoneen siivous, kolmen eri mekon ompeleminen, ylimääräisestä romusta pääseminen, matkojen suunnittelu, Japanin kielen opiskelu yms...

Olen aina kuvitellut että tylsistyn nopeasti. Rakastan uusia asioita ja niihin tutustumista, mutta menetän mielenkiintoni nopeasti, sillä aina löytyy lisää jotain uutta ja erilaista. Mutta tämä saattaakin johtua maniasta? Tai sitten minulla ei vaan yksinkertaisesti ole mitään intohimoa mitään kohtaan? Surullista. Kokeilen mielelläni kaikkea ja kaikenlaista, ruoasta, vaatteista ja harrastuksista lähtien, mutta mikään ei ole sellainen että menettäisin elämäni pelkästään sille. Hyvä tai huono, mutta osittain olisi hienoa keskittää mielenkiinto esimerkiksi vain johonkin yhteen tai vaikkapa vaan kahteen asiaan, ja olisi sitten hiton hyvä juurikin siinä asiassa ja tietäisi siitä kaiken. Mutta kun ei. Menetän sydämeni kaikelle, mutta vain osittain (miestä ja eläimiä lukuunottamatta).

Tai sitten vaan maailmassa on niin paljon kaikkea ettei voi tietää että löytyisikö se oma juttu joskus jostain? Siksikö kokeilen kaikkea ja innostun kaikesta? Siksikö olisin valmis taas lähtemään opiskelemaan jotain uutta tai etsimään uutta työtä? Ihan vain siksi että löytäisin sen jonkun mihin purkaa kaiken innokkuuden mitä nyt jakelen liian moneen eri suuntaan?

En tiedä. Yksinkertaisesti, en tiedä.

Tiedän millainen olen ja tiedän kuka olen. Mutta en tiedä mitä haluan enkä tiedä mihin se vie.

Sitä odotellessa.

Niin todellakin, sitä odotellessa kirjoittelen epäsäännöllisesti tänne. Haluaisin kirjottaa ja purkaa oloani ja elämääni blogissa enemmänkin, mutta koneen ääressä oleminen ei houkuta enää sen jälkeen kun on jo istunut koko päivän tietokoneella töissä. Kun saisinkin harjoittaa ammattiani vielä konkreettisten viivoittimien ja paperien kanssa. Kun, kun, kun ja jos jos jos...

Lääkärini mukaan: kunpa olisi sellainen taikasauva...

Möh ja näh ja öh

Olen yrittänyt rauhoittaa itseäni ja menojani joten en ole vähään aikaan tehnyt mitään muuta kuin käynyt töissä ja treeneissä ja möhninyt kotona.

Scrimmage Kouvolaa vastaan oli nyt viikonloppuna ja vaikka joukkue hoiti homman todella hyvin ensimmäistä kertaa kokeneempaa ja taitavampaa joukkuetta vastaan, oma osuuteni jäi aika heikoksi... Sain 5 rankkua ensimmäisten jamien aikana joten minua peluutettiin todella vähän loppupelissä enää. Harmitti, mutta koska ne oli omia mokia tai toisen joukkueen taitavuutta, en silti menettänyt peli-innostustani :)

Eipä tässä kummempaa, innolla odotan vappua läheisimpien ystävieni seurassa!

Ps. Kuvat on Instagram-sivultani viime viikoilta. Jos kiinnostaa niin löydyn sieltä nimellä hentity.

Kasautuminen!

Kääk! Mun jutut kasautuu koneelle kun en ehdi kotona nykyisin enää edes avata läppäriä, saati sitten kirjoittaa blogia tai purkaa kuvia kameroista! Nyyskis!!!

Tatuointimessujen juttu odottaa lisäkuvia, tammikuun Derby-bileistä kysymättä vielä lupia kuvien näyttämiseen, moottoripyörämessuista odotan kuvia isältä ja mieheltä, vanhoja burleskikuvia sain vasta tällä viikolla, viime viikonlopun pelistä toivon saavani vielä kuvia lisää (iltatohinoista on jo, voi taivas!)... Joten argh!!!!!!!!!!!! Ja tänään on lähtö Helsinkiin Burleski Festareille joten sieltäkin tulee varmasti kamerallinen kuvia!

Eli ensi viikolla kunhan kotiudun reissulta pamautan blogin täyteen juttuja! Siis jos saan kuvia. Ja lupia niiden näyttämiseen. Ja jos ehdin. Ja voi olla etten jaksa. Ja...

Arki on kirosana

Tyhmät lumisadekelit oli viime viikolla niin jäi kuvaukset vähiin. Piti turvautua puhelimen aina niin ihanaan Instagramiin ja uutena vuotena otettuun kuvaan. Noh, näytänpähän edes 12-vuotiaalta!!!

Mutta aiheeseen. Arki.

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!!

Vihaan arkea! Vihaan vihaan vihaan! Ihan varmasti vihaan!!!

1. Työt.
Päätin jo vuosi sitten lähteväni tuosta työstä. Ja tuolla ollaan edelleen! Argh! Nainen! Päätä jo mitä haluat tehdä elämälläsi! Joten siis työkuviot ahdistaa ja painaa arkea ja pahasti.

2. Rutiinit.
Mulla ei ole rutiineja jotka saattaisi helpottaa arjessa elämistä. Ainoat rutiinini ovat aamun ensimmäiset 40minuuttia. Herään, torkutan puoli tuntia, nousen ylös, käyn pissillä, pesen hampaat, laitan deodorantin, kaivelen ensimmäiset vaatteet mitkä kaapista löytyy (useimmiten melko homssuiset mutta siistit toimistotyövaatteet, yök), kävelen alakertaan, muistan että puhelin jäi yläkertaan, tuun takas alas, katson peiliin enkä tälläkään kertaa jaksa laittaa naamaani mitään huulirasvaa kummempaa, tukka luonnonkiharana kaameassa pörrössä joten panta ja ponnari taas, etsin avaimiani, puen ulkovaatteet ja olen myöhässä bussista/töistä. Joka aamu.
Mutta siinäpä ne. Töiden ja aamujen ohella, päivissäni ei ole minkäänlaista rutiinia. Meillä syödään jos syödään, käyn treeneissä jos käyn treeneissä, käyn kavereilla, pöllöilen kaupungilla, joku ilta istun koko illan koneella tai katson töllöä, joku päivä en koskekaan koneisiin enää työpäivän jälkeen. Käyn koiran kanssa lenkillä tai sitten en, pesen hampaat ja meikit illalla tai en... oikeastaan kaikkeen tekemiseeni käy tuo teen tai en.
Mutta toisaalta, vihaisin arkea vielä enemmän jos osaisin ennakoida kaiken mitä teen minäkin päivänä. Hyi olkoon. Mutta toisaalta, osa asioista helpottuisi huomattavasti...

3. Herääminen.
Olen yöeläjä. Ollut niin pitkään kuin muistan. Jo ala-asteen varhaisina vuosina, muistan tuijotelleeni ikkunasta tähtiä puolen yön jälkeen ja ilman unihiekkaa silmissä, ihan vaan siksi ettei nukuta. Mutta auta kun aamu tulee, ei minua saa sängystä ylös lainkaan. Viimeisen viikon aikana en herännyt kertaakaan ennen klo 11 ja useimmiten se menee sinne klo 13 paikkeille. Ja yöllä minulla on eniten energiaa tehdä kaikkea; olla luova ta jopa siivota! Miksi pitää edelleen yhteiskunnan elää kuin kaikilla meillä olisi maatilat hoidettavana ja lehmät lypsettävänä 6 aikaan aamulla???

4. Laskujen maksaminen.
Laskut sais mun puolesta lähteä ihan itseksiään tililtä ihan vähin äänin ilman mun sekaantumista asiaan. Ne vaan saa mut aina niin pahalle tuulelle. Ok, suurin osa mun laskuista lähteekin, mutta kun usein on myös niitä jotka ei ole vakituisia laskuja vaan ne on kertamaksuja tai sitten joka kuukausi eri summa. Ja ne unohtuu joka ikinen  kerta maksamatta, koska ne tulee tipoittain edellisen kk aikana jolloin varastoin ne aina joka kerta jonnekin niin hyvään paikkaan etten laskunmaksun aikaan muista/löydä kuin pari ylimääräistä laskua. Huoh. Tuskaa.

5. Siivoaminen.
Enough said, right? Mähän en tuhlaa viikonloppujani siivoamiseen, joten tämäkin maailman kökköisin homma pitää hoitaa viikolla. Eli en tee sitä lainkaan, tai sitten ketutuksissani kun asunto lainehtii roskaa ja pölyä, teen suursiivouksen kerralla.

6. Pukeutuminen.
Vihaan arkipukeutumistani. Johtuen varmaan aamuistani sillä en saa aamuisin niin aikaisin aikaiseksi mitään. Enkä usko että töissä kauaa katselisivat jos päättäisin pamahtaa paikalle vaikka korsetissa ja pääkalloin koristellussa hameessa. Valitettavasti, ollaan kai liian hieno toimisto vapaaseen pukeutumiseen. Siellä kun kauhistellaan jo mun tukanvärin muutoksia, niin saati sitten että pukeutuisin normaalisti. Pari kertaa olen vapaa-ajalla törmännytkin pomoihini eivätkä he ole tunnistaneet minua. Niinpä niin...

7. Treeniajat.
Rakastan roller derbyä, mutta meidän treeniajat on jostain ihan sieltä ja syvältä. Perjantaisin kahdeksasta puolikymmeneen ja heti perään lauantaina klo 12. (Ok, nyt alkaa keskiviikon treenitkin ja se aika vaikuttaa todella hyvältä) Kuka tonttu jaksaa perjantaina kakan työviikon jälkeen lähteä treeneihin? Ja lauantaina kun olisi mahdollisuus herätä oikeaan aikaan eli puolen päivän jälkeen, pitää ollakin jo treeneissä ennen kuin on edes noussut ylös sängystä? Ja koska treenit ovat tähän mennessä ainakin kestäneet klo 16 saakka, on loppuilta aina kiireinen sillä kaikki tapahtumat alkavat jo joskus klo 18 ja suihkussa pitäisi käydä vielä siinä välissä ja laittautuakin ja ehtiä bussiin joka lähtee jo puoli kuusi. Eli aikaa illan laittautumiseen suihkuineen kaikkineen unohtamatta sen illan ruokaa (tai päivän, sillä enhän minä ennen treenejä ehdi syödä kun nukun) jää ehkä vajaa tunti. Great. Ja usein käy että en ole viikonloppuisin edes täällä jolloin jää perjantain että lauantain treenit väliin. Tupla-great!

8. Salilla käynti.
Tiistaisin olisi joukkueella mahdollisuus käydä salilla. Muuthan siellä varmasti käyvätkin, mutta itse vihaan sitä yli kaiken. Siksi olen harrastanut tanssia ja aloitin derbyn sillä niissä kuntoilu tulee ihan huomaamatta. Mutta salilla käynti. Huh huh. Ei minua kiinnosta kunnonkohotus ja raudan kesyttäminen! Jos kunto kohenee tehdessä jotain, niin mikäs sen parempaa mutta en halua keskittyä pelkästään siihen. Yritin joskus parhaan ystäväni kanssa käydä salilla ja minulla olikin vuoden ajan salikortti. Kävin siellä alkuun ihan suht reippaasti, ehkä  2 kk, mutta sitten tuli kaikkea muuta tekemistä ja... Oli ihanaa nähdä ystävää useasti viikossa, mutta jos salille lähteminen oli tuskaa, siellä oleminen oli tuskaa ja sieltä lähteminen kaupan kautta parasta, niin miksi ihmeessä kiduttaa itseään? Pidän liikkumisesta ja olen aina harrastanut jotain liikuntaa, mutta sen pitää olla aktiivista että jaksan kiinnostua. Kökötä nyt jossain penkissä ja puske toista jalkaa ylösalas painon roikkuessa molemmista käsistä. Huh. Oksettaa jo pelkkä ajatuskin.

Voi voi. Tää lista saattais jatkua vieläkin, mutta eipä kiinnosta kirjoittaa enempää.
ANGSTIPÄIVÄ!

Ps. Liitteenä kuvia viime viikon lautailureissulta. Oli kivaa. Sitäkin kun malttaisi harrastaa useammin. Sydän.

Mulla on sininen lauta! Uskokaa tai älkää!

Movies to the rescue

Hetkellisiä piristymisiä havaittu, mutta jostain syystä nämä sunnuntait on mulle aina huonoja päiviä.

Enempää en jaksa selventää niistä, enköhän mä ole terrorisoinu kaikkia jo ihan tarpeeks mun pään ristiriidoilla.

Mutta elokuvat. Olen katsonut niitä tänään 5 ja taidan katsoa vielä yhden. Mikä se on, en tiedä. Elokuvat ovat aina niin paljon kiinnostavampia ja mukaansatempaavampia kuin oma elämä, joten pahoina päivinä niiden maailmaan haluaa uppoutua ja unohtaa omat ongelmat.

1. Hocus Pocus

Tämän elokuvan otin lainaan ystävältäni. Olen katsonut sen joskus kakarana, joten eihän se enää niin vakuuttava ole, mutta noidat ja Halloween toimivat aina.

2. The Circus

Charlie on aina vaan niin söpö. Ja sirkusteema ei koskaan voi pettää missään muodossa. Olen nähnyt elokuvan aiemminkin, mutta silti suutuin töllölle kun se ei ollutkaan nauhoittanut elokuvan loppua, vaan se katkesi kesken kaiken. Ja kun näitä klassikoita en ole vielä saanut itselleni hyllyyn hommattua, harmitus oli suuri.

testailin kameraa

3. Cry-Baby

Omistan elokuvan, mutta jos se tulee töllöstä keskellä kurjaa sunnuntaita, on se katsottava. Mieluiten olisin katsonut ilman tekstityksiä, nimittäin jokainen suomentaja keksii aina uudet nimitykset sanoille squares ja drapes. Tällä kertaa ne oli niinkin kammottavat kuin tavikset ja sähikäiset. Huh huh!
Mutta on se Johnny aina niin ihana tässä. Lapsuuden lempielokuva ei petä koskaan. Ja Wanda. Oih. Niin kaunis aina!

mmmmmmmm...

4. The Hole

Leffakanavalta bongattu kauhupätkä. Sanoisin että ihan karmeeta kuraa koko elokuva. Ainut vaan että minua riipii pellet ja nuket, varsinkin kauhuelokuvissa, joten pellenukke oli todella karmiva. Muuten elokuva oli kaikinpuolin epäuskottava (no milloin kauhu olisi uskottava?), tyhmine päähenkilöineen ja niiden pelkoineen. Kuka lapsi haluaa jäädä yksin kotiin vapaaehtoisesti, pelaamaan tietokonepelejä, jos edellispäivänä sen kimppuun on hyökännyt pelle niiden omassa kellarissa?

5. Kissojen valtakunta

Tämä tuli myös eilen töllöstä, mutta sus siunatkoon, suomen kielellä, joten eihän sitä voinut katsoa. Sain onneksi eilen myös tämän lainaan ystävältä, joten nyt sai hyvillä mielin katsoa alkuperäiskielellä. Ja ainahan japanilainen animaatio piristää, vielä kissoilla höystettynä. Malttaisin vielä muutaman viikon niin näen nämäkin hahmot Ghibli-museossa Tokiossa!

6. Saas nähdä...

Ps. Oon blondi. Siis oikeesti, en henkisesti niinku yleensä. Mansikkavivahteella tosin kun se punainen ei suostu irtoamaan...

kärsineet eiliset meikit naamalla...uuh

Having second thoughts of my life

Että näitä päiviä...
Heräsin viideltä kun mies tuli kotiin töistä. Nukuin siis reilusti yli 14h. Ja olisin voinut kääntää kylkeäni jatkaa unta tämän päivän.

Mikään ei kiinnosta ja suututtaa kaikki. Tekisi mieleni huutaa ja raivota. Ja toisaalta puhua. Puhua kaikesta mikä vaivaa ja painaa mieltä. Mutta suu pysyy visusti kiinni. En halua vaivata ketään ongelmillani. Ja kesä on taukoa ettei käy puhumassa istunnoissa.

Haluan pois. Haluan että kaikki olisi toisin. Haluan pois. Kauas pois. Pois täältä, pois omasta elämästä, ettei sitä tarvitsisi miettiä.

Tämän laukaisi mahdollisesti mieheni lause eilen. Joku suuttumuspuuska minulla taas meneillään, ja ketutuksissani piirtelin kun suutani en saanut auki puhuakseni. Piirsin kuvan riipuksesta. Mies kommentoi että se on hieno. Siltä istumalta aloin selventää mitä materiaalia se on, miten se on työstetty, miten nauha pujotetaan riipukseen... Suuttumus unohtui. Mies totesi: sinun pitäisi tehdä tuota työksesi. Heräät eloon ja innostut, kun teet ja puhut tuollaisista asioista.

Tiedän. Tiedän, tiedän, tiedän.
Jatkuvaa tappelua pään sisällä. Nyt on vakituinen työpaikka, palkankorotus tulossa kunhan pomot saa määrän sovittua, työt alkaneet onnistua pikku hiljaa jne... Mutta mä vihaan tuota kiirettä töissä. Tai sitä aikataulua millä siellä töitä tehdään. Kaikki valmista heti nyt ja vain ehkä 1 henkilö tekemässä yhtäkin projektia. Vihaan toimistotöitä. Vihaan sitä että joudun teeskentelemään jotain mitä en oikeasti ole. Vihaan etten saa näyttää töissä siltä miltä oikeasti haluaisin.

Haluaisin tehdä töitä käsilläni. Piirtää, maalata, askarrella, rakentaa, sisustaa, ommella, näperrellä, käyttää mielikuvitusta... Olla luova. Mutta kuka käsityöläinen saa sellaista palkkaa kuin minä nyt? Jos ei ole erityinen lahjakkuus. Heittäisin kaiken, tuloni ja ammattini, menemään. Mutta olisin onnellinen? Miksen uskalla ottaa sitä hyppyä? Miksi kulutan itseni ja luovuuteni ja mielikuvitukseni menemään mielikuvituksettomassa työssä istuen tietokoneella päivät pitkät?

Tämän paremmin en osaisi tilannetta kuvata. Minä vs minä.

Ja nyt tuli itku kun tajusin. Kokeilin olla ottamatta litiumia. En ole syönyt sitä viikkoon. Onko se lääke turruttanut minut? Tuudittanut minut ajatukseen että elämäni on hyvä näin, tässä työssä, tässä asunnossa, tällä paikkakunnalla? Onko se hyvä vai huono? Olin onnellinen pitkään, pohjamutia en nähty eikä muisteltu? Kumpi tapa on onnellisempi? Jos on onnellinen, onko sillä merkitystä miksi ja minkä takia?

Mutta nyt minä en ole minä! En minä ole mikään hiton rakennusinsinööri! En minä ole numeroita pyörittävä matemaattinen henkilö joka ajattelee asioita järjen kannalta! Olen aina ollut ennemmin tunneihminen, katson maailmaa visuaalisesti, mikä on kaunista ja mikä ei, kurkin laatikon ulkopuolelle ennemin kuin sen sisälle. Olen oman elämäni taiteilija jos todellinen taiteilija en välttämättä olekaan. Ja silti olen tässä? Miksi? Miksen ole vielä päässyt tästä pois?

Olisiko olemassa jossain oraakkeli joka osaisi kertoa mitä teen...?

Möääärg!

Tietokoneet.

Eipä mulla muuta.

Onneksi kohta on loma niin loppuu tämä jo 7 viikkoa kestänyt ylityöputki... JA sitten en koske minkäänlaisiin koneisiin edes lahonneella tikulla (okei, saatan isän HD-tykillä kattoo jotain kivaa) vaan möllötän mökillä ja luen.

Kiitos ja anteeks.

Alien

Kääk.
Mä vieraannun ihmisistä. Ja miks? Ku en tiiä!!!
Miten turhauttavaa. En osaa olla luontevasti enää ystävieni kanssa. Oikeastaan kenenkään läheisen kanssa, edes sukulaisten. Paitsi miehen kun se joutuu tätä pään leviämistä katsomaan päivästä toiseen.

Mun pää vetää niin ylikierroksilla etten pysy mukana. Oon viimeisen vuoden ajan joutunut miettimään non-stoppina mitä haluan elämältä, kuka olen, miksi olen ja kaikkee muuta kevyttä. Nyt kun pitäisi rentoutua ystävien seurassa, en yhtäkkiä osaakaan sitä. Kun pitäisi vain nostaa jalat pöydälle, nojata taaksepäin, ottaa huikka ja rupatella joutavia, alkaa pääni käymään kaikenlaisia kysymyksiä. Miksi olen tässä. Miksi juttelen tälläisia asioita. Miksi nämä ovat ystäviäni... Kyseenalaistan kaiken! Sitä kun on tehnyt niin kauan omasta itsestään, sitä alkaa myös tekemään muista.

Mä otan kohta loparit tästä päästä ja vaihdan tän johonkin toiseen.
Tosin tänään kävin pitkästä aikaa mielenterveyskeskuksella juttelemassa, ja mainitsin tästä samaisesta aiheesta, niin se täti siellä vaan innostui. Alat olla terve (tai lääkitys kohdallaan) kun osaat jo sanoa asioita itsestäsi tuolla tavalla ja osaat huomioida kun on tapahtunut muutosta.

Muutosta on tapahtunut. Tosin luulin aiemmin että hyvään suuntaan, sillä olen alkanut pikku hiljaa hyväksymään itseni. Ja toisaalta myöskin löytänyt itseni uudestaan. Olen kasvattanut itsetuntoa (joka onkin ollut hakusessa sen viimeiset 13 vuotta) joka tuntuu loistavalta! Vaikka tukka hapsottaa ja kiloja on tullut, en välitä siitä. Minussa on hyvä elää. Ja jos peilissä näyttääkin asuvan monsteri, osaan meikata itseni mielestäni ihan hyvännäköiseksi, jolloin mörkö jää sen kaiken maalin alle! Tälläinen olo on viimeksi ollut joskus teininä kun en välittänyt yhtään siitä mitä muut minulle sanoivat. Kuljin äitini 70-luvun nahkatakissa ja ylemmän luokan pojat nauroivat. Nauroin takaisin enkä välittänyt sillä se takki on maailman hienoin edelleen. Ja kukapa meidän pikkukylässä sellaista olisi ymmärtänyt. Vintagetakkia vuonna -97 kun kaikki muut pukeutuivat Adidakseen tai Nikeen. Hoh hoi...

Mutta muutos huonoon suuntaan siinä mielessä että onko tässä välissä kehittämäni suhteet alkaneet väärältä pohjalta? Kun minä olen ollut vaisu-minä? Oikeaa minua ei tunneta? Äääh, ei se niin voi olla. Siskoni tuntee minut koko elämäni ajalta ja silti olen jotenkin osannut erkaantua jopa hänestä. Ei kivaa.

Ehkä mulla on vaan nyt niin pää sekaisin oman elämäni etsimisen kanssa, niin en osaa jutustella joka päiväisiä tapahtumia enää noin vain, vaan joka kerta se sitten menisi jonnekin syvemmälle enkä jaksa sellaisia keskusteluja aloittaa, kun niitä jo yksinään pyörittää päässä päivät pitkät. Hmmm... onkohan siksi niin kun tuntuu että tuntemattomien kanssa on kivaa tällä hetkellä, koska niille voi rupatella kevyitä??? Ei tarvitse siirtyä niihin vakaviin aiheisiin koskaan?

Meinaan tuntuu että alan jutella joka kerta käydessäni melkein missä tahansa jollekin tuntemattomalle. Jään juttelemaan kaupan tädille, autan mummoa kadulla ja jutustelen hänelle samalla, olen jutustellut töissäkin (jota en oikeastaan aiemmin tehnyt) lähes mistä tahansa aiheesta. Ja sitten en osaa keskustella ystävilleni???
How fucked up am I?

Okei. Syytän osittain myös töitäni. Olen tehnyt viime aikoina todella paljon ylitöitä. En vaan enää jaksa illalla alkaa soitella kellekään, tai nähdä ketään. Treeneihin vaivaudun silloin tällöin, mutta eipä siellä jutustella. Mun sosiaalinen elämä on netissä tällä hetkellä joka on mielestäni kamalaa. Minä joka liputan ihan oikeassa elämässä tapaamisen puolesta. Minkäs teet kun istut koneella kellon ympäri, haluaa siinä vähän irtaantua töistä muuhunkin maailmaan välillä, vaikkakin sitten sen netin avulla...

Syytän myös lääkitystä. Esimerkiksi vasta tänään tajusin että miksi minun viimeisen puolen vuoden aikana tehdyt ryyppyreissut on päätyneet siihen että masentaa ja itkettää ja suututtaa. No ne samperin lääkkeet. Ne voimistavat alkoholin vaikutusta (tämä selittänee myös julmetut krapulat) jolloin ne minulla aiheuttavat tämän reaktion. Sillä tätä ei ole ollut jos olen ollut kuskina! Joten taidanpa jättää nuo alkoholihommat muille sillä osaan olla kyllä ihan tonttu ilmankin väkevää juomaa. Ja olenpahan parempaa seuraa ja itselläkin on parempi mieli...

Äh. En tiedä. Taitaa olla tämä vieraantuneisuus monen asian summa, joten täytyy malttaa odottaa jos töissä helpottaisi vähän, että alkaisiko tämä tyttö rentoutumaan siinä vaiheessa...

ps. tulipahan saarna

pps. haluan lomalle

ppps. haluan uudet kengät (ja tatuoinnin ja lävistyksen ja derbyluikat ja ja ja...)

pppps. olen facebook-kirppis-addikti

Viikon takaisia asioita

Huaaah... tää ois vähän niinku väsynyt nyt. Töissä kiirettä ja selkä oireilee edelleen. Eli ei muutosta elämässä. Tylsää tylsää tylsää.

En voinu tehdä minimum skillssejä, sääntökokeen tein ilman lukemista ja hylsy tuli. Eli testit meni ketuilleen.

Eli ei mitään kirjoittamisen aihetta juurikin nyt.

Laitan siis kuvia pääsiäiseltä ettei ihan masenteluksi mene tämä kirjoitelma.

Nelli ja Urpo

"puren kohta ton kameran palasiksi..."

pääsiäisnoita

pupu

Nelli rassukan tassut oli lumipallot

oksia olohuoneeseen

perintöveneen perintövaja

muori väsähti pitkän lenkin jälkeen

mökki toiselta parvelta kuvattuna

pallo on paras kaveri

Urpo sai kesäturkin

mökiltä keräämät oksat pääsi kotona omalle paikalleen olohuoneen hyllyyn

Pääsiäisen barbababa-kokoelma. Nyt se on kasvanut vielä Barbapojulla ja Barbapinkolla. Jee!

Toivottavasti olen virkeämpää luettavaa seuraavalla kerralla...