I've been living in a dreamworld

I've lost reality.

En elä enää tässä maailmassa. Ole elänyt pitkään aikaan. Eikä johdu edes lääkityksestä minkä jouduin aloittamaan uudestaan. Eikä sairaslomasta jonka pidin koska en nukkunut viikkoon tuntia tai kahta pidempään per yö.

Haluaisin hävitä maailmasta enkä kuulua tänne enää lainkaan. Ei pahalla tavalla, vaan haluaisin elää omilla säännöilläni ja omilla aikatauluillani. Olla minä, hyväksyttävästi. Ilman että minua vähätellään tai tiputetaan ulos yhteiskunnasta. Ja koska tämä on mahdotonta, haluaisin kuulua jonnekin muualle.

En jaksa enää näytellä että olisin osa tätä mitä "muut" kuvittelevat että mitä pitäisi olla. En ole insinööri, en kodinhoitaja, en elä vain harrastustani varten, en elä 8-16 elämää... Kaikki mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu, tuntuu äärimmäiseltä pakolta. En jaksa enää välittää. Paitsi miehestäni. Niin kuin aina. En olisi tässä, näinkään järjissäni ilman häntä.

Kevät meni multa ihan ohi. Säikähdin viikko sitten kun huomasin että nyt on jo kesä. Mun ikkunoissa on edelleen lumihiutaleita. Eteisessä on talvikenkiä ja talvitakkeja. Kesävaatteet on edelleen varastossa. Pyörän kaivoin talviteloiltaan vasta tänään.

En elä tässä maailmassa. En näiden sääntöjen mukaan mitä tänne annetaan. Jos ajattelen aikaa milloin aikatauluni olisi ollut täydellinen, vastaisin kolme vuotta sitten. Kun tein opinnäytetyötäni. Heräsin kahdelta iltapäivällä, tein päivän omia juttujani (harrastuksia, ystäviä, asioilla käyntiä) ja yhdeksän aikaan illalla aloitin kirjoitustyöt. Lopetin kirjoittamisen kolmelta yöllä ja katsoin ehkä vielä elokuvan aamuyöllä. Tämä rytmi sopi minulle täydellisesti. Kuinka tälläinen elämän rytmi liitetään mihinkään ammattiin nykypäivänä?

Taiteilija. Se olen sielultani ja käyttäytymiseltäni ja jopa mielenterveydeltäni täysin, mutta en ole millään taiteen alalla niin taitava että siitä saisi ammatin. Edes osittaisen.

Tämän dilemman takia varmaankin edellisen puolen vuoden ajan olen taas päätynyt näyttelijäksi. Näyttelen että työt kiinnostaa ja että jaksan tehdä niitä. Näyttelen että jaksaisin tukea läheisiäni kun heillä on vaikeaa tai hyvä olla vaikka itse olen romahtamaisillani. Näyttelen että hoitaisin kotiani tai itseäni.

Tosiasiassa en ole tehnyt töitä ajatuksen kanssa tai keskittymällä pitkään aikaan. En muista käydä suihkussa jos mies ei sano että mene. Pyykkiä en edes muista milloin olisin pessyt (paitsi kissan aiheuttamia, mutta en niitäkään kaikkia) mistään muusta kodin huoltamisesta puhumattakaan. Kausia yleensä on mutta ei näin pitkiä. En ole koskaan ollut näin pitkään välittämättä. Mistään tai kestään. Ja se tuntuu todella pahalta, sillä en minä ole sellainen...

Well huomenna on uusi päivä ja sitä rataa.
Katsotaan mitä se tuo mukanaan.