raita

1.12.2011

Sadness and death

En tiedä miksi, mutta tänään on ollut surullinen päivä. Ei hätää, ei masennusta ilmassa, mutta surua kyllä. Vieläkin tuntuu että voisi itkeä vaikka olen jo muutaman kerran itkenytkin.

Mahdollisesti johtui kahvitaukokeskusteluista. Tuli niiden seurauksena ahdistus-suru. Edelleenkään en halua tietää mitä hirveyksiä maailmassa tapahtuu, en halua puhua kuolemasta.

Puhuivat töissä siitä miten maailmassa on liikaa ihmisiä, jolloin kohta kaikille ei riitä ruokaa. Ja miten sitä ei riitä nytkään. Minä istuin hiljaa ja yritin olla puuttumatta keskusteluun. En halua ajatella tuollaisia, miten tulee olemaan jossain vaiheessa tiukkaa ja kärsimyksiä. En halua tietää että jossakin päin maailmaa joku kuolee nälkään. En halua tietää kuolemasta. En halua lukea lehdestä mitä sioille tehdään teurastamossa.

Kaikki tuollainen maailman pahuus aiheuttaa minulle ahdistuksen ja surullisen olon. Tulee myös riittämätön olo. Haluaisin auttaa kaikkia joilla on paha olla, mutta kun ei voi. Kun ei voi tehdä mitään mikä auttaa. Siitä seurauksena suru. Suru ja ahdistus. Ahdistus ja suru.

Sama ongelma myös oman vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Kun niille ei voi tehdä mitään ja ne vaan tapahtuu. Jos jään liikaa ajattelemaan aihetta niin ahdistun. Jos näen esimerkiksi kaupungilla vanhan mummon joka joutuu kävelemään kumarassa ja kepin avulla, näen oman tulevaisuuteni. En kestäisi sitä. En kestäisi että omat jalat eivät enää kanna ja selkä pettää. En kestäisi sitä että mieheni olisi kauan sitten jo mennyt manalan maille ja minun pitäisi kituuttaa huonokuntoisena ja odottaa viikatemiestä. En kestäisi sitä etten voisi enää tehdä itse asioita vaan tarvitsisin apua. Sekö siinä on mikä pelottaa? Avun pyytäminen? Vihaan sitä. En halua pyytää apua, teen kaiken aina itse. En haluaisi olla niin heikko että pitää pyytää apua. Haluan lähteä täältä suorilta jaloilta. Mutta en vielä.

En myöskään halua että kukaan läheiseni kuolee. Otan kaiken sellaisen niin raskaasti. Sen ei tarvitse olla kuin oma kissa (ihana Tuhnu-pikkuiseni) joka jää auton alle ja minulle pitää hakea rauhoittavia ensiavusta ja olla kotona viikko. Entä jos niin käy läheiselle ihmiselle? En edes uskalla ajatella. Eli olen siis todella herkkä? Kovan "minä itse" kuoren alla on herkkä tyttönen. Ei ihme siis että on pitänyt kasvattaa kuori suojaamaan maailman pahuudelta ja kovuudelta, sillä muuten menisin täysin sekaisin. Öö, no olenkos sitten ihan täysijärkinen kolmen eri mielialalääkkeen käyttäjä? Huh...

Itkun jälkeen tulee turtuneisuus. Ajatus ei kulje. Väsyttää...

2 kommenttia:

  1. Melkein kuin ois ollu omia mietteitä.. =( Samat ajatukset täälläkin.

    VastaaPoista
  2. ja sitten tulee hirveän itsekäs olo kun ei halua ajatella miten huonosti jollain muulla/jossain muualla menee... =(

    VastaaPoista