raita

19.12.2011

It´s a little bit funny, this feeling inside

Mikähän nyt on sitten ongelma. Varmaankin viime torstaista asti ollut sellainen epätodellinen olo. Tunteet heittelee synkästä suuttumuksesta masentuneisuuteen ja ne ilmenee järkyttävän voimakkaasti. Olo on kuin minun ei pitäisi olla tässä vaan ihan jossain muualla. Ehkä jopa joku muu.

Torstaina tämä ilmeni työpaikan pikkujouluissa. Yleensä niissä on ollut ihan hauskaa ja ilta mennyt aina reippaasti yli puolen yön. Nyt katselin jo kelloa ennen kuin oltiin edes päästy syömään kuuden aikaan, että joko täältä voi lähteä. Ei kiinnostanut alkaa keskustella kellekään. Eli en jaksanyt ylläpitää kulissia että minua kiinnostaisi pätkänkään vertaa kuunnella kenenkään tarinoita. Toinen huomio samalta illalta oli kun syötiin. Huomasin yhtäkkiä seuraavani itseäni ulkopuolisena henkilönä ja katselin käsiäni kun leikkasin pihviä tai tartuin juomalasiin. Kuka tuo tyttö on ja miksi ihmeessä se istuu täällä syömässä kummallisessa seurassa lähes puhumatta mitään. Kummallinen tunne ja kummallinen huomio. Ehkä mulla alkaa sisäinen hälytysäänikin jo kertoa että sinä et kuulu tänne etkä tähän porukkaan. Älä yritä olla jotain mitä et ole.

Fuck. Nyt sitten tuli itku. Sekö se siis on? Että yritän koko ajan survoa itseäni johonkin muottiin mihin en oikeasti sovi millään. Minä kaikista ihmisistä, joka on aina kulkenut omia teitä ja tehnyt oman päänsä mukaan, on kuitenkin joutunut tilanteeseen että yrittää sopeutua työhön ja työpaikkaan joka ei ole minua varten. Ehkä siis päätin vain että nyt on pyöreän mentävä neliöstä aukosta, huomioimatta että mahdollisesti neliön kulmat ovat tässä tapauksessa tarpeen. Ja sitä kun jotain päättää se on tehtävä, on se itselle hyväksi tai ei.

Joka tapauksessa, myös perjantai meni samoissa fiiliksissä töissä. Ajatukset harhaili enkä oikein saanut minkään langan päästä kiinni. Sen illan pikkujoulut menivät sivu suun sillä ei ollut miestä jolloin ei ollut myöskään varaa lähteä juhlimaan. Nyt en edes muista mitä tein perjantaina. Taisin piiloutua maailmalta viltin alle ja elokuvien maailmaan.

Lauantaina heräsin ja kirjoitin blogiin. Olo oli jännittynyt sillä minulla oli level 1 testit treeneissä (jotka sain muuten läpi!) ja illalla oli luvassa ystävän syntymäpäivät. Treeneistä tullessa tuli mies samaan aikaan reissultaan. Tarvitsi vain pienen väärinymmärryksen ja tunnemyllerrys oli valmis. Ensin suuttumus miehelle (ei oikeasti mikää iso juttu), josta tuli itku. Joka aiheutti sen että itkin suihkussa tunnin. Jossain vaiheessa se suuttumus hiipi takaisin ja olo oli todella raivoisa. Tiesin jo itsekin että jos tässä tunnetilassa alkaa laittautua niin se suuttumus vain kasvaa. Oli pakko ilmoittaa että myöhästyn. Yritin istua sohvalla ja syödä omenaa ja jogurttia ja katsoa simpsoneita vai mitä nyt tallennettuna olikaan. Sen hetken kun siinä pysyi, olo oli ihan hyvä, mutta kun oli tukanlaiton vuoro, alkoi se riivatun synkkä mieli sieltä taas nousta. Kiukkusin ja raivosin kaikesta. Huusin tai itseasiassa karjuin asunnossa ääneen (sori naapurit) ja hakkasin ovia. Siinä mielentilassa mä toivoin että se ovi olisi oikeasti hajonnut. Jotain vain pitää saada rikki, on se sitten se ovi tai oma käsi millä sitä ovea hakkaa. Paras ystäväni tuli, että mennään yhtä matkaa. Valitettavaa hänkin sai osansa huutamisesta ja kiukuttelusta. Onneksi kun pääsimme paikalle sain nielaistua olotilani etten pilaisi ystäväni juhlia. Koko illan ajan silti se kyti sisällä, ja myöhemmin illan aikana se sitten taas iski vasten kasvoja ja lähdin lähes juoksemalla pois. Onneksi tajusin edes käydä heilauttamassa kättä ystävilleni etten juossut ilman mitään ilmoittamista karkuun. Kotiin tullessa itkin, ja nukahdin melko nopeasti.

Sunnuntai meni ihan ohi nukkuessa lähes koko päivä. Kävin illalla kauneimmissa joululauluissa siskoni kanssa, niinkuin joka vuosi. En löytänyt sitä rauhallista olotilaa siellä, minkä yleensä sieltä saan. Illan kiukuttelin ja mökötin sohvalla. Mies kysyi että mikä on. Väitin ettei mikään, sillä en jaksanut alkaa selvittää mikä vaivaa kun ei tiedä itsekään. Kun ei tämä ole sellaista masentuneisuutta mitä minulla yleensä on.

Tänään olen sitten vain pohtinut mikä on ja miksi. Kun joku tuolla sisällä nyt suututtaa. Hyvä etten potkaissut tänään kaupungilla liukuovea kun se liukui päälle, joten päädyin vain tönäisemään sitä. Vain. En minä yleensä ole julkisesti känkkäränkkä? Yleensä minä kiukkuan itselleni tai valitettavasti miehelleni, kotona niin ettei kukaan ole todistamassa. Ehkä. En minä tiedä. Vai teenkö sitä useamminkin mutta nyt vasta olen itse huomannut asian?

Voihan itkupotkuraivari.

4 kommenttia:

  1. *huokaus* ei voi muuta taas sanoa kuin, että onneksi en ole ainoa jota myllertää tuollainen tunne skaala.. tsemppiä sinne <3

    VastaaPoista
  2. kiitos Heidi. Voimia tarvitaan tosiaan, mistä sitä vain löytäisi? Mutta tunnistan itseni myös tuosta sinun viime viikon Ahdistaa-tekstistä. Kummallisia tälläiset tunneheittelyt!

    VastaaPoista
  3. Jaksamista <3 On hyvä että purat tunteitasi kirjoittamalla. Voi auttaa ymmärtämään itseään ja tekojaan, kun niitä voi katsoa ns. etäämmältä.

    VastaaPoista
  4. Senpä takia tämä tuli perustettua että saisi edes jotain tolkkua omasta päästä ja mitä siellä pyörii...

    VastaaPoista