Nalkutusta ja huomaamattomuutta

Kirjoitankohan mä tänne koskaan kivana päivänä vai eikö mulla ole sellaisia ollenkaan? Voisin kääntyä jopa viimeisen lauseen puoleen, sen verran päässä koko ajan myllää jotain. Tai kaikkea. Ajattelen kaikkea ja kaikki vaivaa.

tälläinen olo koko ajan

Tällä viikolla päätäni on vaivannut nalkuttaminen. Vihaan sellaisia jotka tekee sitä ja vihaan nalkuttavia vaimoja ja tyttöystäviä ja vihaan sitä että olen yksi niistä. Päähäni kasautuu miljoona (sori liioittelin, ehkä 2 miljoonaa) asiaa mistä voisin valittaa miehelleni. Oikeasti yksikään niistä asioista ei ole millään lailla merkittävä, mutta miksi se ärsyttää? Tuleeko tämä ominaisuus naiselle heti naimisiinmenon jälkeen? Toisaalta on asioita joista saa valittaa, muuten mies ei opi. Eikö? Saahan sanoa pahasti jos aina kun on siivonnut asuntoa (jota meidän talossa tapahtuu ehkä kerran kahdessa kuussa) ja heti samana iltana sohvalle ilmestyy likainen sukkapari tai kengät lojuvat ahtaassa eteisessä? Saahan? Jos olisin kiltti vaimo, siivoaisin ne siitä ilman valittamista ja asia olisi loppuunkäsitelty. Mutta jumaliste, ärsyttää että se olen minä joka ne siitä joutuu joko silloin tai kk päästä siivoamaan kuitenkin. Vai johtuuko tämäkin nyt vain ylettömän ärsyttävästä asiasta kuin siitä että mies on täysin samanlainen kuin minä ja vihaa siivoamista? Onko nalkuttamisessa taustalla se että vihaa toisessa niitä piirteitä mitä vihaa itsessään?

Olen itse ajattelematon hölmö välillä, ja sitten kun toinen käyttäytyy niin, se on ärsyttävää. Sekö se on? Ja mies nalkuttaisi varmasti takaisin jos ei tietäisi että siitä syttyisi toinen maailmansota kun sanot asiat naiselle päin naamaa. No voi pieru, ottaisin mieluusti miehen hermot.

Toinen asia mikä minua on haitannut jo muutaman viikon ajan on ollut se että tunnen seisovani keskellä pöytää täydessä huoneessa ja huutavani täysillä eikä kukaan huomaa (kiitos äsken katsomani Titanic hienosta vertauskuvasta). Eikä tämä ole sellainen "look at me, look at me"-huomionhakuisuus-buhuu-itkukohtaus, enkä kaipaa kenenkään sääliä. Minulla on ihmisiä ympärillä, välittäviä ja huolehtivia. Silti tulee liiankin usein sellainen olo ettei saa itseään esille, tai toiset ei ota huomioon. Minut jätetään huomiotta. Vaikkei näin todellisuudessa ole. Mutta silti huomaan tämän perheeni, ystävieni, työtovereideni ja jopa mieheni seurassa. Miksi ihmeessä? Juttelen heidän kanssaan ja silti tunnen oloni ulkopuoliseksi. Miksi? Mistä se johtuu?

Ok, minulla on menossa jonkinlainen kriisi koko ajan, sillä yritän miettiä mihin kuulun ja mikä/mitä minun pitäisi olla. Tuleeko se ajatus sitten päähäni myös muiden seurassa? Tälläinenko olen, tälläisten ihmisten seurassako minä olen? Olenko sellainen kuin he? Vai enkö ole? Pitäisikö minun olla? Hu aaaaaah...

Voisiko joku porata reiän kallooni ja imeä muutaman säkillisen verran typeriä kysymyksiä pois ja laittaisi tilalle vastauksia?

mitä jos joku vain pakottaisi hymyn kasvoille?