ikävä

hmph... mulla on ikävä jotain mutta en tiedä mitä. Varmaankin siis same old same old "en tiedä kuka mä oon".

katse tulevaisuudessa vai menneessä?

Huomaan asioita mistä olen ollut vahvasti jotain mieltä joskus nuoruudessa, ja olen tällä hetkellä jotain ihan päinvastaista. Mutta toisaalta taas olen täysin samanlainen kuin teininä ja löydän esimerkiksi vanhoista kuvista vaatteita joita edelleenkin pitäisin! Eli olenko jossain välissä unohtanut itseni?

Ulkonäöstäni huolehtimisen olen unohtanut kyllä. Oli aikoja jolloin en lähtenyt kouluun jos tukka ei mennyt hyvin. Ilman ripsiväriä ja rajauksia en näyttäytynyt missään, ja huulilla oli aina punaa. Ok, huulilla oli myös limen vihreää, valkoista, hopeaa, tumman violettia... Oh my, jotain ihan karmivaa. Hmm, toi violetti ei tosin ollut paha, saattaa jämät olla edelleen laatikossa =)
Ystäväni muistutti joskus minun sanoneen lukioaikoina etten kävele ikinä matalilla kengillä, enkä myöskään omistanut sellaisia. Korot olivat aina vähintään 6 senttiä ja ylöspäin.
Mutta kuitenkin, mitä mä olen nykyään. Työpäivänä päällä: farkut, joku toppi jonka päällä joku paita, jotkut kengät. Työpäivänä naamalla: useimmiten ei mitään! Työpäivänä tukka: pannalla tai ponnarilla ja pannalla. Ilman mitään aineita niin että se varmasti on kamala takku/rasvainen lätty työpäivän jälkeen.

What the f*** happened!???!!! Onko mulla siis ikävä sitä minua mikä joskus olin? Naiivia tyttöä suurine unelmineen? Hyvällä itsetunnolla siunattua maailmanmatkaajaa? (itseni mielestä siis olin silloin) Voi olla. Voi olla että haluaisin sen elämän innon mikä silloin oli. Kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja riitti energiaa tehdä koko ajan jotain. Miksi silloin ajattelin että maailma on täysin avoinna minulle ja voin tehdä mitä ikinä haluan? Miksi en enää? Onko maailma sulkenut oviaan?

Ei, minä olen sulkeutunut itse. Avannut ehkä silmiä enemmän maailman todellisuudelle enkä sille fantasialle mitä joskus näin. Ääää, tieto lisää tuskaa, eikös? Mä lyttään itseni asioissa jo ennen kuin olen niitä suorittamassa. "Kuitenkin se menee pieleen, et onnistu, älä edes yritä". Haluaisin sen ennakkoluulottomuuden takaisin mikä nuoruudessa oli. No joo, en ole vielä niin vanha (enhän?) että  voi puhua kaukaisesta nuoruudesta, ja olen edelleen nuori ja elämä edessä. Mutta kun ei tiedä mitä se elämä tuo mukanaan. Haluan tietää! En pidä tälläisesta tietämättömyydestä.

Mutta tulevalta toivon että saan revittyä itseni harmaasta arjesta ja alan taas olla oma itseni. Sellainen joka uskaltaa olla oma itsensä vaikka sitten siinä vihreässä huulipunassa. Ehkä sen myötä löydän myös elämälleni oikean suunnan...

I WANNA!

Haluisin niiiiiiiin paljon kaikkee. En edes tiedä mistä aloittaa.

Haluaisin...

...oman boudoir-tyylisen laittautumishuoneen.

Siellä kaikilla vaatteillani, kengilläni, asusteillani ja meikeilläni olisi oma paikkansa ja ne olisi hienosti koko ajan esillä. Myös paljon kankaita ja verhoja, ihania huonekaluja ja suuri laittautumispöytä peileineen kuuluisi tähän huoneeseen. Mustaa, hopeaa, punaista, pinkkiä, valkoista, satiinia, silkkiä, samettia, kimaltavaa, synkkää, utuista, hajuvedentuoksuista... Ehkä joku päivä. Huokaus.

...jo Japaniin häämatkalle.

Suunnitelmissa on lähteä muutamaksi viikoksi Japaniin. Ei olla vielä päätetty millä tyylillä mennään (lentämällä? ha haa), mutta itseä kiinnostaisi reppureissaaminen. Ei olisi niin yhteen paikkaan sidottuna. Budjetti tosin vielä laskematta. Häälahjarahastosta on tosin suuri apu, mutta jostain syystä en saa säästettyä itse ollenkaan. Joka kuukausi tulee jotain tyhmiä pakollisia maksuja ja laskuja ja menoja niin paljon että rahat loppuvat kesken ennen seuraavan palkan tuloa. Tyhmää. Mutta alunperin tarkoitus oli lähteä jo nyt elokuussa, mutta saas nähdä onko rahoitus siihen mennessä onnistunut. Tosin ei haittaa jos siirtyy seuraavalle huhtikuulle sillä olen aina halunnut nähdä kirsikkapuut täydessä kukinnassaan jossain Japanin ihanista puistoista... Joku päivä. Huokaus.

...ostaa vanhan huvilan ja kunnostaa sen.

Aaaaah. Nämä ovat heikkouteni. Mokomat ovat vaan joko niin huonossa kunnossa ettei enää voi korjata, tai niin kalliita ettei ole tavan tallaajalla varaa, tai kaupungin tai jonkun muun sellaisen tahon omistuksessa ettei niitä saa ostettua. Vanhoissa taloissa on vaan sitä jotain. Joku sellainen tunnelma, historian siipien havina, mikä lumoaa. Voih. Tulee ikävä omakotitalo-asumista... Pidin omasta pikkuruisesta rintamamiestalostani. Sellainen ehkä tulevaisuudessakin sitten. Tälläinen... epätodennäköisesti joku päivä. Huokaus.

...olla joskus paras jossakin.

Vihaan sitä että on ihan hyvä jossakin. Olen ihan ok monessa asiassa mutten missään paras. Laulan ihan hyvin, piirrän ihan hyvin, ompelen ihan hyvin, kirjoitan ihan hyvin, lautailen ihan hyvin, luistelen ihan hyvin, tanssin ihan hyvin, meikkaan ihan hyvin, laitan ruokaa ihan hyvin, remontoin ihan hyvin... the list is endless. Mutta en ole missään noista niin hyvä että voisin käyttää taitojani ammatillisessa mielessä. Haluaisin harrastuksistani ammatin, mutta se on mahdotonta sillä en ole tarpeeksi hyvä. Ihan hyvä ei riitä että menestyy tai edes että saa töitä. En tiedä, ehkä joku päivä. Huokaus.

...joskus olla mies.

Ainakin tällä alalla. Ei ehkä enää niin paljoa, mutta opiskeluaikana kukaan ei ottanut tosissaan kun ilmoitti olevansa insinööri-opiskelija. Rakennustyömaalta ei saanut töitä, ja jos olisi saanut niin vastauksena oli: siivoojiksi meillä aiemminkin on kaikki naiset laitettu. Myös joka kuukausi kun on nämä ihanat punaisen ristin päivät, toivoo kovasti että olisi ennemmin mies. Lapsena olin katkera kun tajusin että olen tyttö eikä minulle kasva hienoa pissivälinettä jonka avulla voi pissiä seisaaltaan. Ja jos olisin ollut poika, olisin varmasti saanut mopon 15-vuotiaana, jota en saanut nyt vaikka kuinka toivoin. Enkä saanut autoakaan, ja ihan varmasti poikana olisin saanut edes jonkunlaisen romun. No ok, kävin isin kanssa metsällä, kiipeilin puissa, ammuin erilaisilla aseilla, ajelin kelkalla... Poikatyttö. Mutta tuskin joku päivä. Huokaus.

...olla valokuvauksellinen.

Huaaaah. Mun naama liikkuu sen sata kertaa sekunnissa. Joo on kiva olla ilmeikäs mutta rajansa kaikella. Yksi kuva ehkä tuhannesta onnistuu, ja silloinkin sitten tukka roikkuu rasvaisena päätä myöten. Olen niiiiiiin kateellinen ihmisille jotka on kuvauksellisia ja näyttävät kuvissa aina hyvälle. Minä jos yrittämällä yritän että nyt otetaan hyvännäköinen kuva, on tuloksena varsinkin jotain ihan kamalaa. Minusta jos saa hyvän kuvan niin se on puhdas vahinko. Hääkuvissa tasan yksi kuva on sopiva kiitoskortteihin tai viralliseksi hääkuvaksi. Muuten se olin aina minä jonka naama oli valahtanut tai kurtussa tai silmät kiinni tai kaksoisleualla tai kieli poskella. Ainoat hyvät kuvat minusta on olemassa miehen huomenlahjakansiossa, joita en kuulemma saa näyttää kellekään. Että ne meni sitten siinä. Toivottavasti joku päivä. Huokaus.

...omistaa hyvän järkkärin jos sen avulla saisi parempia kuvia tästä nassusta? Kuvaa en osaa laittaa sillä ei mitään hajua millainen on hyvä kamera. Mutta ehdottomasti joku päivä!

The Wedding

Ihan pakko. En voi sille mitään, mutta mun mielestä mulla oli maailman hienoimmat häät just mulle. No okei. Olihan se mieskin siellä osallisena. Joten ne oli täydelliset häät juurikin meille. Nyt on rauhallinen koti-ilta niin oli mukava uppotua kuviin jälleen kerran. Tosin kiitoskortit odottaa vielä tekijäänsä... Kukahan ne tekis???

Mutta ihanat Halloween hääni olivat pyhäinmiestenpäivänä. Alun perin vihkitilaisuus piti olla hautausmaalla muistolehdossa, satojen hautakynttilöiden loisteessa. Hääaamun sää pakotti kuitenkin siirtymään sisätiloihin eli viereiseen Ristinkappeliin joka kuitenkin sijaitsee hautausmaan ytimessä. Nyt kun yritän muistella hääaamua, en muista siitä mitään. En edes muista missä olin yötä. On siis tainnut pikkuisen jännittää...

 

Mutta aamulla vielä kävimme laittamassa loput hääpaikasta kuntoon ennenkuin minä menin kampaajalle. Sieltä kiiruhdin ompelijalleni pukemaan mekkoa joka oli valmistunut edellisiltana ja meikkaamaan nassun kuntoon. Kiirus meinasi tulla kun ulkona auton kyytiin noustessa lähellä ollut mies tuupertui maahan. Eihän sitä siihenkään voinut jättää. Sitten yksi hääseurueestamme jäi jälkeen odottamaan paikalle ambulanssia.

Ristinkappelilla minun piti mennä piiloon että sulhanen ei näe ennen vihkimistä. Olen välillä taikauskoinen...
Mutta menin vessaan ja huomasin että naamani punottaa rintamusta myöden kirkkaanpunaisena. Voihan töhnä. Eipä sitä siinä vaiheessa enää saanut pois, joten eikun kimppu käteen ja isän kainaloon. Kun pariovet avautuivat ja ystäväni alkoi laulaa vihkimarssia, avautuivat kyynelportit ja itkin. Itku lisääntyi kun huomasin Mieheni alttarilla. Onneksi tämä ei näy kuvissa! Isäni kyynelehti myöskin (jörö suomalainen mies yleensä) ja annoin hänelle pitkän halauksen kun hän luovutti minut.

Taisin itkeä koko seremonian ajan. Hymy korvissa tosin. Ja arvatkaas. Tämä pariskunta se unohti pussata! Kun pappi ei muistuttanut että missä välissä sen voi tehdä, niin mekin unohdettiin. Tylsää. Olisin halunnut kunnon pusun.

Mutta vihkimisen jälkeen lähdimme hienoilla hevosvaunuilla kohti Linnunniemen huvilaa. Kyyti oli melko hyinen, mutta onneksi oli monta vilttiä sylissä lämmittämässä. Oli mukavan rauhallinen hetki kaiken tohinan jälkeen. Tosin hevonen halusi matkalla osoittaa mieltään paikalliselle jääkiekkojoukkueelle ja teki läjänsä 5m päähän jäähallille jonottavasta ihmisjoukosta.

Saavuimme huvilalle kiertoajelun myötä hieman myöhemmin kuin vieraat, joten meitä vastassa oli hytisevä joukkio. Valitettavasti kuvien vuoksi jouduttiin vielä jonkun aikaa värjöttelemään kylmässä. Vieraat onneksi muistuttivat tässä vaiheessa että suudelmaa ei vielä olla nähty, joten yleisön pyynnöstä vaunuista kuului muiskismuiskis. Ovella ennen sisäänpääsyä meidät paukuteltiin paukkuserpentiinillä. Hih, se oli hauskaa!

Huulipunat pois

Vieraat otettiin vastaan eteisessä jonka jälkeen he siirtyivät kuvattavaksi salin puolelle. Kartano oli siis koristeltu teeman mukaisesti hämähäkinseiteillä, hämähäkeillä, pääkalloilla ja kynttilöillä. En halunnut koristeista mauttomia, joten seinillä ei ollut mitään HALLOWEEN-bannereita eikä muovisia luurankoja. Huvila itsessään oli niin hieno ettei sitä kyllä tarvinnut paljoa koristellakaan.

Maailman hienoin kakku!!!

Illan aikana saimme useasti nauttia ystäväni ja hänen kavereidensa musiikkiesityksistä. Ihanaa. Sitä hienoa lauluääntä olisi voinut kuunnella vielä enempikin! Ja taisihan se itku sieltä tulla silloinkin.

Olen aika paljon perinteitä vastaan useissa asioissa, ja näin on myös häissä. Silti halusin sinne häätanssin, kakunleikkauksen sekä kimpun ja sukkanauhan heittämisen. No ne vaan on ihan kivoja ohjelmanumeroita joten olkoon sitten mukana. Morsiammenryöstöä en halunnut missään nimessä, mutta eipä se minun päätettävissäni ollut kun bestmänit hyökkäsivät kimppuuni ja veivät minut keittiöön. Nooh, siellä oli ruokaa, joten olin tyytyväinen. Mies tosin joutui sepittämään runoja joten hän tuskin oli niin tyytyväinen.

Mun reaktio runoon

Häätanssi

Lauloin koko biisin ajan

Ei sitä meinannu malttaa edes syödä!

Mies polkaisi ensin. Mut ei se todista mitään, eihän???

Haaa!!!

Lopulta ilta muuttui pukupirskeiksi ja lähes kaikki vieraat olivat panostaneet asuihin. Minun mielestäni se oli hienoa miten ihmiset jaksoivat muuntautua! Itse tykkään pukeutumisesta eri teemoihin aina kun mahdollista niin ei sitä voi kaikilta vaatia. Ilta jatkui boolin, hyvän ruuan ja singstarin merkeissä puoleen yöhön kun paikka piti tyhjentää. Siirryimme vielä vieraiden kanssa keskustan yöelämään, ja sieltä lopulta hotelliin viettämään ensimmäistä yötä miehenä ja vaimona.

Äiti ja isi

Mutta kaikenkaikkiaan ihana päivä. Kaikki meni juuri niinkuin pitikin, ja jos ei mennyt, niin tikulla silmään joka vanhoja muistaa. En olisi voinut toivoa täydellisempää hääpäivää. <3

Rakas pukuni

Suurin osa meidän kuvista valitettavaa on aina tälläisia

Ihana kimppuni ja hassusti levinnyt kynttilä