It´s a little bit funny, this feeling inside

Mikähän nyt on sitten ongelma. Varmaankin viime torstaista asti ollut sellainen epätodellinen olo. Tunteet heittelee synkästä suuttumuksesta masentuneisuuteen ja ne ilmenee järkyttävän voimakkaasti. Olo on kuin minun ei pitäisi olla tässä vaan ihan jossain muualla. Ehkä jopa joku muu.

Torstaina tämä ilmeni työpaikan pikkujouluissa. Yleensä niissä on ollut ihan hauskaa ja ilta mennyt aina reippaasti yli puolen yön. Nyt katselin jo kelloa ennen kuin oltiin edes päästy syömään kuuden aikaan, että joko täältä voi lähteä. Ei kiinnostanut alkaa keskustella kellekään. Eli en jaksanyt ylläpitää kulissia että minua kiinnostaisi pätkänkään vertaa kuunnella kenenkään tarinoita. Toinen huomio samalta illalta oli kun syötiin. Huomasin yhtäkkiä seuraavani itseäni ulkopuolisena henkilönä ja katselin käsiäni kun leikkasin pihviä tai tartuin juomalasiin. Kuka tuo tyttö on ja miksi ihmeessä se istuu täällä syömässä kummallisessa seurassa lähes puhumatta mitään. Kummallinen tunne ja kummallinen huomio. Ehkä mulla alkaa sisäinen hälytysäänikin jo kertoa että sinä et kuulu tänne etkä tähän porukkaan. Älä yritä olla jotain mitä et ole.

Fuck. Nyt sitten tuli itku. Sekö se siis on? Että yritän koko ajan survoa itseäni johonkin muottiin mihin en oikeasti sovi millään. Minä kaikista ihmisistä, joka on aina kulkenut omia teitä ja tehnyt oman päänsä mukaan, on kuitenkin joutunut tilanteeseen että yrittää sopeutua työhön ja työpaikkaan joka ei ole minua varten. Ehkä siis päätin vain että nyt on pyöreän mentävä neliöstä aukosta, huomioimatta että mahdollisesti neliön kulmat ovat tässä tapauksessa tarpeen. Ja sitä kun jotain päättää se on tehtävä, on se itselle hyväksi tai ei.

Joka tapauksessa, myös perjantai meni samoissa fiiliksissä töissä. Ajatukset harhaili enkä oikein saanut minkään langan päästä kiinni. Sen illan pikkujoulut menivät sivu suun sillä ei ollut miestä jolloin ei ollut myöskään varaa lähteä juhlimaan. Nyt en edes muista mitä tein perjantaina. Taisin piiloutua maailmalta viltin alle ja elokuvien maailmaan.

Lauantaina heräsin ja kirjoitin blogiin. Olo oli jännittynyt sillä minulla oli level 1 testit treeneissä (jotka sain muuten läpi!) ja illalla oli luvassa ystävän syntymäpäivät. Treeneistä tullessa tuli mies samaan aikaan reissultaan. Tarvitsi vain pienen väärinymmärryksen ja tunnemyllerrys oli valmis. Ensin suuttumus miehelle (ei oikeasti mikää iso juttu), josta tuli itku. Joka aiheutti sen että itkin suihkussa tunnin. Jossain vaiheessa se suuttumus hiipi takaisin ja olo oli todella raivoisa. Tiesin jo itsekin että jos tässä tunnetilassa alkaa laittautua niin se suuttumus vain kasvaa. Oli pakko ilmoittaa että myöhästyn. Yritin istua sohvalla ja syödä omenaa ja jogurttia ja katsoa simpsoneita vai mitä nyt tallennettuna olikaan. Sen hetken kun siinä pysyi, olo oli ihan hyvä, mutta kun oli tukanlaiton vuoro, alkoi se riivatun synkkä mieli sieltä taas nousta. Kiukkusin ja raivosin kaikesta. Huusin tai itseasiassa karjuin asunnossa ääneen (sori naapurit) ja hakkasin ovia. Siinä mielentilassa mä toivoin että se ovi olisi oikeasti hajonnut. Jotain vain pitää saada rikki, on se sitten se ovi tai oma käsi millä sitä ovea hakkaa. Paras ystäväni tuli, että mennään yhtä matkaa. Valitettavaa hänkin sai osansa huutamisesta ja kiukuttelusta. Onneksi kun pääsimme paikalle sain nielaistua olotilani etten pilaisi ystäväni juhlia. Koko illan ajan silti se kyti sisällä, ja myöhemmin illan aikana se sitten taas iski vasten kasvoja ja lähdin lähes juoksemalla pois. Onneksi tajusin edes käydä heilauttamassa kättä ystävilleni etten juossut ilman mitään ilmoittamista karkuun. Kotiin tullessa itkin, ja nukahdin melko nopeasti.

Sunnuntai meni ihan ohi nukkuessa lähes koko päivä. Kävin illalla kauneimmissa joululauluissa siskoni kanssa, niinkuin joka vuosi. En löytänyt sitä rauhallista olotilaa siellä, minkä yleensä sieltä saan. Illan kiukuttelin ja mökötin sohvalla. Mies kysyi että mikä on. Väitin ettei mikään, sillä en jaksanut alkaa selvittää mikä vaivaa kun ei tiedä itsekään. Kun ei tämä ole sellaista masentuneisuutta mitä minulla yleensä on.

Tänään olen sitten vain pohtinut mikä on ja miksi. Kun joku tuolla sisällä nyt suututtaa. Hyvä etten potkaissut tänään kaupungilla liukuovea kun se liukui päälle, joten päädyin vain tönäisemään sitä. Vain. En minä yleensä ole julkisesti känkkäränkkä? Yleensä minä kiukkuan itselleni tai valitettavasti miehelleni, kotona niin ettei kukaan ole todistamassa. Ehkä. En minä tiedä. Vai teenkö sitä useamminkin mutta nyt vasta olen itse huomannut asian?

Voihan itkupotkuraivari.

Making Christmas

Mä hössötän joulusta. Se on vaan niin mukavaa. En tiedä miksi, mutta näin on. En osaa sanoa edes erillistä syytä miksi olen jouluihminen. Lahjojen hommaaminen on varmaankin yksi lempipuuhistani. Varsinkin jos maltan nähdä vaivaa niiden eteen. Ainakin omasta mielestäni, en koskaan anna yhdentekeviä lahjoja, vaan niissä on aina ajatus taustalla.

Lahjoiksi tekemiäni purkkeja mihin laitan vielä jouluherkkuja sisään

Jouluun kuuluu myös joululeipominen ja joulumakeisten teko. Ne tosin on aina pakko tehdä vasta viimeisellä viikolla, sillä muuten jouluähky kestäisi koko joulukuun.

Tähän mennessä ehdin tehdä jo joulutorttuja mansikkamarmeladilla

Tänä vuonna ollaan tosin minun vanhempieni luona, joten ruoan suhteen ei tule sellaista hätää. Tosin osasin tehdä viime vuonna erittäin hyvän joulukinkun. Riisipuurosta en sitten mainitsekaan mitään, oli sen verran epäonnistunut velli.

Joulukoristeet on lupa laittaa joulukuun alussa, marraskuussa jos ne laittaa niihin ehtii jo kyllästyä. Kuusta ei meillä tänä vuonna ole sillä kuusi koristellaan sitten porukoilla. Mutta pikkuisen tekokuuseni kaivelin varastosta ja laitoin sen lyhtyjen kanssa joulunurkkaukseksi olohuoneeseen.

Kuusen tähtenä on keijun tähtitaikasauva =)

Pihalle on joka vuosi kaiveltava jostain havunoksia. Tänä vuonna se kävi suht helposti sillä vanhempani kaatoivat metsää kotini ympäriltä, joten siellä oli valmiita kuusen ja männyn oksia niin paljon kuin vain jaksoi kerätä. Tosin R.I.P. metsä. Itkuhan siitä tuli kun näin sen kaadettuna. Joka kerta sama homma. Ja aika usein porukat eivät edes kerro että kaatavat metsää, tai melko varovasti ilmoittavat että nyt pitäisi taas puustoa harventaa. Hitto kun pitää herkistellä puita. No niiden kunniaksi siis, ulko-ovellani on havukoristeita enemmän kuin tarpeeksi.

Männynoksia ja läski-Tonttu

Ei näy kuvassa mutta kranssissa on nappien lisäksi myös bling-bling lehtiä

Noiden lisäksi minulla roikkuu vielä amppelissa havuja ja toisessa ruukussa kanervan kanssa. Ja säkissä odottaisi vielä lisää mitä niistä keksisin, mutta taitaa havumaton teko jäädä tältä joululta.

Sisälle tein jouluisen asetelman pöydälle, kun en löytänyt kaupasta sopivaa valmista. Valkoisen ja punaisen ja hopeisen yhdistelmä kuuluu minun jouluuni.

Valoja meillä on aika runsaasti ympäri asuntoa, mutta niistä ei saa oikein kuvia niin että ne näyttäisivät hyvälle. Mutta laitan nyt kuvia sellaisista pienistä juhlatunnelmaa tuovista asioista asunnossa, mitä olen ripotellut ympäri kämppää. Suurinta osaa näistä ehkä näyttelee kynttilät mitä minulta löytyy varmasti joka tasolta joka huoneesta.

Olkipukki ja -possu juhlivat keittiössä, linssilude Esko-Mörkö taas yritti olla joka ikisessä kuvassa

Hylly olohuoneessa

Betty sai jouluksi koristeoksan taustaksi ja kissan kainaloon

Ainiiii! Teinhän minä itsellekin joulujuttuja. Ompelin punaisen satiinihameen ja tein fascinatorin (miksi tuota sanotaan suomen kielellä?????). Tänään on ystäväni syntymäpäivät joten pitänee kokeilla josko noista saisi asun kyhättyä illaksi.

Mustasta ei nyt hirveästi erota...

Hame vielä silittämättä, siksi ryttyinen helma. Varjo siskoltani saama lahja kesältä.

Ja ettei liian totiseksi mene tämä kertomus laitetaan loppukevennykseksi eilisen illan tuotoksia, eli hassuja naamoja. Oli tylsää kotona.

Saan kielen kolmelle rullalle!!!!

Mr. Bean

Miehen paita päällä, mitäs ei ollut kotona

Mutta nyt roller derbyn tasotreeneihin, jännittää jo hieman! Jaiks! Apua apua apua apua apua... Huih. No, onneksi niitä saa suorittaa uudestaa jos ei nyt onnistu.

Ja illaksi juhlimaan! Jee!!!

Hölömön vuosi

Tyhjensin koneelle puhelimesta kuvia. Oh no. Todella muutama harva järkevä kuva löyty näiden uskomattoman upeiden otosten joukosta. Hieno mutta rankka vuosi takana, ensi joulukuussa katsotaan mitä saadaan sitten aikaiseksi =)

Tammikuu: Sain uuden puhelimen ja heti löysin uuden sovelluksen =D

Helmikuu: Uuden puhelimen viehätys jatkuu

Maaliskuu: Ystävän syntymäpäivät naamiaisteemalla

Huhtikuu: Ihan normi vappupari

Toukokuu: Ihana aurinko, me palvomme sinua!

Kesäkuu: Lomalla kotona

Heinäkuu: Synttäripiknikillä Kaisaniemessä

Elokuu: Harkittiin menoa elokuvajuhlille päättömänä

Syyskuu: lähettelin hääkutsuja

Lokakuu: Harjoittelin häämeikkejä. Eli kuvaa ei ole muokattu! =D Beat that Masuimi!!!

Marraskuu: Häät ja halloween!

Joulukuu: Äreet bileet ja emäntä herää rokkitähtenä sohvalta

Onpas ollut vuosi. Kihlat, masennus, diagnoosi, Linkin Park, System of a Down, Roller Derby, häät, paljon hyviä bileitä, ja kiitos paljon ihanille ystäville ja kavereille ja läheisille kun olette olleet lähellä kun olen teitä tarvinnut! Kiitos varsinkin omalle miehelle. Ilman sinua en olisi selviytynyt. Rakastan sinua.

Oh, baby

Sain tänään ahdistuskohtauksen. Se tuli ihan yllättäen kesken lounastauon.

Arvelin käydä vaihtelun vuoksi lounaalla kahvilassa ja tilasin sämpylän ja kuumaa kaakaota kermavaahdolla. Menin istumaan pöytään ja näin kun raskaana oleva nainen odotteli jotain oven suussa. Nainen hieroi masuaan, varmaankin huomaamattaan, ja näytti rauhalliselta. Minun sydämeni alkoi tuossa vaiheessa lyömään nopeampaa, ja yritin haukkoa suuria sämpylän palasia ja seurata ennemmin vanhaa pariskuntaa viereisessä pöydässä. Kun naisen seuraan lyöttäytyi toinen raskaana oleva nainen, hengitykseni alkoi olla jo melko kiivasta ja käteni tärisivät. He puhuivat kuinka kolmas nainen tulisi vaunujen kanssa ja että vaunut eivät ikimaailmassa mahtuisi pieneen kahvilaan. He alkoivat siirrellä pöytiä ja tuoleja kasaan ja tekivät tilaa omalle pöytäseurueelleen. Kolmas nainen saapui vaaleanpunaisten vaunujen kanssa, puuskuttaen että tuolla on ihan mahdotonta kulkea vaunujen kanssa jouluruuhkassa. Minä huokasin ääneen, yritin ottaa hörpyn kaakaosta, mutta se ei enää maistunut. Välittömästi he alkoivat keskustella raskaana olevien lasketuista ajoista ja kuinka toinen naisista joutuisi käynnistämään synnytyksen jos vauva ei ala tulla parin päivän sisällä ulos omia aikojaan. Siinä vaiheessa minä nappasin laukkuni ja takkini ja juoksin ulos. Meinasin oikeasti oksentaa, minua heikotti hirveästi ja en meinannut saada henkeä. Kävelin edestakaisin kävelykatua että rauhottuisin ja lähdin takaisin töihin. Siellä ei ehtisi ahdistua kun kiire on kova. Mutta sämpylä ja kaakao jäivät puolitiehen.

Miksi? En ole ihan varma itsekään. Sen tiedän että minua ällöttää äidit. Se niiden hössötys ja turha höösääminen. Karmiva pelko että minusta itsestäni tulee tuollainen joskus. Ihan kamalaa. Nytkin kun muistelen tuota päivällä kokemaani, käteni tärisevät ja poskeni alkoivat kuumottaa. En ymmärrä itsekään, sillä aion joskus yrittää saada lasta, joten miksi näin voimakas reaktio siitä että ihmiset rakastavat omia lapsiaan? Mutta kun liika on aina liikaa. Ehkä myös ympäristön paine on minulle liikaa. Useampi kuin moni on kysynyt naimisiinmenon jälkeen että millos vauva tulee tai että joko on pulla uunissa? Mitä se muille kuuluu? Ihankuin sellainen asia pitäisi yleensäkään ilmoittaa naapurin serkun tuttavalle, pidän asiani ominani kiitos vain. Minä en ole hommaamassa lasta pitkään aikaan, olen tyytyväinen näin (eikä saa syöttää mulle sanojani jos vahinko käy).

Myös todella todella todella monet läheiset ja tuttavatkin ovat saaneet juuri lapsia tai ovat raskaana tai ovat raskaana uudestaan, ja olen onnellinen heidän puolestaan ja ihanaa kun he saavat lapsia, mutta luulen että tämäkin ahdistaa. Miksi muut luopuvat vapaudestaan? Kurjaakin kurjempaa jos olisi ollut karmiva päivä esimerkiksi töissä, eikä sen jälkeen saisi rentoutua miehen kainalossa punaviinin kanssa elokuvasta nauttien, vaan olisi pakko huolehtia lapselle ruokaa ja viihdyttää sitä ja käyttää pesuilla ja lukea satu ja nukuttaa. Argh. Missä minä? Hmm... niinpä. Missä minä. Enpä tiedä sitä vielä itsekään niin ottaisiko siihen sitten jonkun ylimääräisen kenestä huolehtia kun ei osaa pitää vielä huolta itsestäänkään... Sekö on pelkoni syy? Tiedän että huolehtisin lapsesta ja tietysti rakastaisin sitä täydestä sydämestäni, mutta unohtaisin itseni ja keskittyisin ennemmin siihen. Ja sitten olisin juurikin tuollainen lähiöäiti jonka maailmaan ei kuuluisi muuta kuin tuo lapsi.

Minun pitää siis oppia tuntemaan ensin itseni, järjestää maailmani niin että osaan huolehtia itsestäni ja että olen tyytyväinen sen kaikkiin osa-alueisiin, niin ehkä sitten olisin valmis äidiksi.

Ps. Ihana mieheni lupasi tehdä sen kaiken lapseen liittyvän hössötyksen ettei minun tarvitse

Pps. Miten voin olla ilman derby-treenejä lähes vuoden sitten kunhan joskus lapsi minut yllättää?????!!!!

6.12.

Joulu alkoi Itsenäisyyspäivästä. Ihanaa. Rauhallista joulua kaikille jos en muista enää myöhemmin toivottaa! Niinpä vissiin, varmasti tulen vielä touhottamaan tännekin joulusta ja joulupuuhista ja kaikesta.

Mutta Itsenäisyyspäivän perinteiset Linnan Juhlat siskoni ja hänen miehensä Mansionissa menivät perinteiseen tapaan. Hyvää ruokaa ja juomaa, ja ihmiset ykkösissään arvostelemassa kaapuja. Ja niitähän riitti. Ok, en edes aloita, nousee savu korvista joidenkin asuvalintojen kohdalla, joten tyydyn nyt vain esittelemään omaa asuani, joka on siis viime kesän valmistujaismekkoni. Ihanan ystäväni ompelema luomus.

tykkään ihan vähän pinkistä

tässä vilahtaa myös jotain ihan uutta

Ja uusin koristeeni on jalassani oleva ihana kuva, kiitos Black&Yellow Tattoo ja Inkku <3

parempaa kuvaa sitten kun on parantunut, mutta ihana se on!

AINII! Olihan mulla muutakin uutta. Se tilaamani takki tuli vihdoin ja viimein!!! Todella ihana! No jopas on ihana päivä kun kaikki on ihanaa ja ihanan ihanata. Phuh, harvinaista. Takki tosin on melko kevyt, eli ei ihan koville pakkasille, mutta tälläisille keleille juurikin sopiva! Ja se oliki tummanpinkki eikä punainen, mut ei haittaa!

minä ja mun lihaksikkaat hartiat!

harvinaisen onnistunut yhteiskuva, sillä...

...useimmiten me ollaan tällasia! =)

Mutta palailen huomenna jouluisin tunnelmin!

Sadness and death

En tiedä miksi, mutta tänään on ollut surullinen päivä. Ei hätää, ei masennusta ilmassa, mutta surua kyllä. Vieläkin tuntuu että voisi itkeä vaikka olen jo muutaman kerran itkenytkin.

Mahdollisesti johtui kahvitaukokeskusteluista. Tuli niiden seurauksena ahdistus-suru. Edelleenkään en halua tietää mitä hirveyksiä maailmassa tapahtuu, en halua puhua kuolemasta.

Puhuivat töissä siitä miten maailmassa on liikaa ihmisiä, jolloin kohta kaikille ei riitä ruokaa. Ja miten sitä ei riitä nytkään. Minä istuin hiljaa ja yritin olla puuttumatta keskusteluun. En halua ajatella tuollaisia, miten tulee olemaan jossain vaiheessa tiukkaa ja kärsimyksiä. En halua tietää että jossakin päin maailmaa joku kuolee nälkään. En halua tietää kuolemasta. En halua lukea lehdestä mitä sioille tehdään teurastamossa.

Kaikki tuollainen maailman pahuus aiheuttaa minulle ahdistuksen ja surullisen olon. Tulee myös riittämätön olo. Haluaisin auttaa kaikkia joilla on paha olla, mutta kun ei voi. Kun ei voi tehdä mitään mikä auttaa. Siitä seurauksena suru. Suru ja ahdistus. Ahdistus ja suru.

Sama ongelma myös oman vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Kun niille ei voi tehdä mitään ja ne vaan tapahtuu. Jos jään liikaa ajattelemaan aihetta niin ahdistun. Jos näen esimerkiksi kaupungilla vanhan mummon joka joutuu kävelemään kumarassa ja kepin avulla, näen oman tulevaisuuteni. En kestäisi sitä. En kestäisi että omat jalat eivät enää kanna ja selkä pettää. En kestäisi sitä että mieheni olisi kauan sitten jo mennyt manalan maille ja minun pitäisi kituuttaa huonokuntoisena ja odottaa viikatemiestä. En kestäisi sitä etten voisi enää tehdä itse asioita vaan tarvitsisin apua. Sekö siinä on mikä pelottaa? Avun pyytäminen? Vihaan sitä. En halua pyytää apua, teen kaiken aina itse. En haluaisi olla niin heikko että pitää pyytää apua. Haluan lähteä täältä suorilta jaloilta. Mutta en vielä.

En myöskään halua että kukaan läheiseni kuolee. Otan kaiken sellaisen niin raskaasti. Sen ei tarvitse olla kuin oma kissa (ihana Tuhnu-pikkuiseni) joka jää auton alle ja minulle pitää hakea rauhoittavia ensiavusta ja olla kotona viikko. Entä jos niin käy läheiselle ihmiselle? En edes uskalla ajatella. Eli olen siis todella herkkä? Kovan "minä itse" kuoren alla on herkkä tyttönen. Ei ihme siis että on pitänyt kasvattaa kuori suojaamaan maailman pahuudelta ja kovuudelta, sillä muuten menisin täysin sekaisin. Öö, no olenkos sitten ihan täysijärkinen kolmen eri mielialalääkkeen käyttäjä? Huh...

Itkun jälkeen tulee turtuneisuus. Ajatus ei kulje. Väsyttää...